Vaakapäivävaakapäivä

Yh, 65 kiloa ja joitain grammoja yli. Meillä ei kuitenkaan ole kenkkuilematonta digivaakaa, joten en voi sanoa tarkasti. No, alaspäin sitten vielä. Tänään lenkille. Koulujuttujakin pitäisi tehdä...

Ahdistaa.

En tiedä, mitä sanoa.

Minua hävettää. Teillä ei ole aavistustakaan, miten paljon minua hävettää. En muista enää mitä tapahtui, enkä myöskään milloin, mutta se vain tapahtui. Lakkasin kirjoittamasta tänne. Vaikka kuinka yritän penkoa sisintäni, en keksi mitään hyvää syytä. Tunsin itseni niin vahvaksi kirjoitellessani tänne. Laihduinkin. Miksi jätin tämän kaiken taakseni? Juuri, kun olin ilmoittanut nousevani jälleen. Liekö se sitten jälleen yksi hairahdus, hetken huuma? Valtasiko pääni ajatus onnellisesta elämästä, johon mahtuu täysipainoisesti sekä ruoka että terve mieli? En tiedä. Pyydän kuitenkin syvimmästi anteeksi. Mitä ikinä se olikin, ei se näytä auttaneen. Mieleni ei ole terve, enkä vieläkään osaa syödä kunnolla. Mikään ei ole muuttunut. Paitsi se, että olin hetken laiskempi kuin ikinä (luojan kiitos en ole lihonnut enää). Jossain vaiheessa unohdin käyttäjätunnukseni tänne (minulla on monta sähköpostia, joista suurin osa on jäänyt pois käytöstäni), ja vaikka olen ajan kuluessa muistellut kesälomaani blogini parissa, en koskaan saanut aikaiseksi palata takaisin. Sillä mitä olisin sanonut? "Anteeksi nyt taas, yritin maistaa normaalia elämää, mutta en osannut." Helvetti, tunnen itseni niin typeräksi jo nyt.

Tänään kuitenkin kävin päässäni läpi näitä vaiheita ja ajattelin, onko se oikeasti sen arvoista. Vaikka oppisinkin olemaan vihaamatta itseäni näin, pystyisinkö lopulta olemaan vajoamatta pohjaan kerta toisensa jälkeen muiden ollessa hoikkia ja nättejä? Miettikää, opin melkein syömään kunnolla tuntematta itseäni totaaliseksi hirviöksi. Mutta en aivan. Mitään ratkaisevaa ei tapahtunut, vaikka lähes toivoin sitä.
Selailin paria anablogia tässä iltani vietteeksi, testatakseni itseäni (tietenkin minun pitäisi tälläkin hetkellä olla pänttäämässä ruotsia huomista sanakoetta varten, ööh). Sitten se vain tuli. Se kipinä. Minä en osaa laihtua muuten kuin näin. Miksi edes lähdin alun perin? Kokeilin summanmutikassa eri sähköpostejani eri salasanoin, mutta en päässyt sisään. Lopulta keksin sen sähköpostiosoitteen. Emmin hetken ennen kuin painoin enteriä. Mitä voisinkaan sanoa teille? Miten voisin selittää tämän kaiken? Haluan takaisin sen kaiken, mistä luovuin joskus heinäkuun lopun jälkeen. Haluan yhä laihtua. Haluan takaisin sen voiman, sen kipinän, jonka täältä sain. Teidän tuellanne. Tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi, koska heitin sen kaiken hukkaan! Toivon, etten ole typeryydelläni karkottanut teitä kaikkia pois luotani. Toivon, että saisin vielä mahdollisuuden näyttää, mihin pystyn. Minä tahdon laihtua.

Tahdon laihtua.

Laihtua!

Tahdon!

Hitto soikoon, minähän onnistun! Minä tulen murtamaan nämä vellovat muurit ympäriltäni. Ihan kaikki. Niin henkiset kuin fyysisetkin! Minä tahdon onnistua. Tällä kertaa en petä teitä enää. En halua! Olen käynyt 69 kilossa sitten heinäkuun, enkä ole siitä ylpeä. Minua inhottaa. Mutta onneksi olen päässyt takaisin siihen, mihin jäin. Ja siitä lähden alaspäin.
Yritän olla miettimättä kaloreita liikaa, sillä tiedän, etten pääse alle tuhannen kalorin kituutuksilla mihinkään pysyviin tuloksiin. Ja minä menen liiallisuuksiin aina, kun yritän laskea kaiken tarkkaan. Tahdon pois rasvan. Tahdon kuluttaa pois sen kaiken paskan. Paastoamalla lähtee lähinnä nesteitä. Toki mietin sen verran, etten pääse lipsahtamaan yli. Tahdon pois kaiken ylimääräisen - pysyvästi. Asiaa auttaa myös se, että olen jättänyt ruokavaliostani kaiken muun lihan, paitsi siipikarjan ja kalan. Minulla on huono ruoansulatus, eikä elimistöni meinaa pystyä pilkkomaan kaikkea nisäkkäissä. Ilman nisäkkäiden lihaa minulla on ollut paljon kevyempi olo, vessassa tulee käytyä useammin, enkä ole niin tukossa. Tämä on tietänyt myös sitä, ettei arkisin tule kerättyä hirveästi kaikkea. Olen myös koko tämän vuoden karkkilakossa. En syö karkkia, en suklaata, en pullaa. En mitään. Intohimonani ovat hedelmät ja ruisleipä. Näillä mennään.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin juoksemassa, ja ällistyin kuntoani. Olen sentään lähdössä aivan pohjalta, sillä kestävyyskuntoni on suoraan sanottuna pohjamudissa. En ole ikinä pystynyt juoksemaan kokonaista kilometriä, mutta nyt hölkkäsinkin pari kilometriä ilman minkäänlaisia ongelmia (juotavan puutetta lukuunottamatta, mutta kahmin pahimpaan poltteeseen kuusien oksilta lunta :--------D). Oikeasti, en ole varmaan ikinä ollut näin ylpeä itsestäni. Se on niin jumalainen tunne, kun tuntee ylittävänsä itsensä. Tulisipa näitä useammin.
Mutta siis, tavoitteeni lenkkeilyn suhteen on käydä hölkällä näin alkuun kaksi kertaa viikossa. Kerralla noin puoli tuntia. Aloitan helpolla, etten lannistuisi niin helposti. Ja korostan, että olen lähdössä pohjalta. Lisäksi noudatan mahdollisimman monipuolista lihaskunto-ohjelmaa kolme-neljä kertaa viikossa.

Perjantai on yhä punnituspäivä. Jos en koulukiireiltäni ennätä kirjoittaa ennen sitä, niin yritän kuitenkin kuroa umpeen sen, minkä olen jäänyt jälkeen seuraamissani blogeissa. Olen pudonnut kärryiltä täysin. Anteeksi! Yritän nyt korjata aiheuttamaani hallaa ja typeryyttäni sen minkä pystyn.

Antakaa minulle vielä anteeksi! Enempää en voi pyytää.