Yo.

I'M BACK!

Päätin tässä jonkun aikaa ryvettyäni, että näin ei saa jatkua. Ei helvetti oikeasti, en minä näin saa koskaan mahaani littanaksi, en reisiäni pikkuisiksi enkä kehoani kutistettua. Tähän on tultava muutos. Se on MINUSTA ITSESTÄNI kiinni, tungenko sitä leivänkannikkaa suuhuni. Minusta. Minusta. Minusta. Ei minua käsketä pistämään sitä suuhun. Miksi sitten pitäisi? Kukaan ei käske minua syömään ja jättämään lenkkiä väliin. Teen sen kaiken itse, koska olen selkärangaton paska, joka ei ansaitse laihuutta tekemällä niin. Mutta minähän laihdun. Aion saada tämän painoni tippumaan ja rytinällä! En jää toiseksi itselleni. Minä voitan. Vielä näette.

Kuvaa 80 kg:n ajoilta ja nykypäivästä tulossa, kun saavutan seuraavan tavoitteeni. Jos olen hyvällä päällä, saatan tehdä sen jo kun saan painoni takaisin 65:teen. :)

Jos kaipaatte inspiraation lähdettä, Christina Aguilera on oiva tällainen. Hän on inspikseni numero yksi. ♥

Tauko

Joudun ilmoittamaan, että vetäydyn pikku tauolle koko blogin kirjoittamisesta. Ei ole ollut oikein aikaa, eikä liiemmin motivaatiotakaan. Painon pudotusyritykset jatkuvat, ja pyrin kirjoittamaan ainakin kerran kuukaudessa. Ei kuitenkaan kannata odottaa mitään himopitkiä ja asiantäytteisiä bloggauksia. Olen erittäin pahoillani tämän takia, mutta painotan, ettei tämä ole pysyvää. Nyt vain on sellainen tunne. Olisi erittäin mukavaa, jos kaveriblogilaiset pitäisivät linkkinsä blogiini omissa blogeissaan, mutta ymmärrän kyllä mikäli ne kuitenkin poistatte. Huomautan vielä, että tauko ei ole pysyvä. Luen kyllä kaveriblogejani, en vain välttämättä kommentoi niitä niin paljoa. Haluan vähentää koko koneella oloani, joten en välttämättä tule koko nettiin kovin useasti.
Lisään kuitenkin viikottaiset painot listaan. Tämän päivän painoa en saanut ylös, sillä vaaka ei ollut yhteistyökykyinen.

Kiitos, jos joku lukee vielä tätä nyt ja tauon jälkeenkin.

Dear you -destructive-

Se on ihana biisi, kannattaa kuunnella. (Linkki.) Katsooko kukaan muu ko. sarjaa? Nimi on Higurashi no Naku Koro ni. Aivan ihana.

Harmittaa itseänikin kamalasti, kun pitää olla näin pirun laiska. Yritän kuitenkin yrittää parhaani... Köh. Jonkun pitäisi oikeasti tulla ja potkia minua oikein kunnolla persuksille. Nyt kun ei pidä veljenkään kanssa hengata niin paljon, sille varmaan tuli joku ylinopea vieraantuminen siskostaan... No, en pistä mitenkään älyttömästi pahakseni, vaikka vähän hämilläni olenkin.

Pitää kuitenkin sanoa, että olen ihan tarkoituksella hidastanut laihduttamistani, sillä pelkään sen pysäyttävän fyysisen kehitykseni kokonaan. Kuukautisten loppumisesta ei olisi tosin mitään muuta kuin hyötyä... Pelkään eniten sitä, että rintani eivät kehity tästä enää lainkaan, jos aloitan taas 500 kalorin päivät ja kovan liikkumisen (no, kovan ja kovan, en ole koskaan ollut mikään himoliikkuja). Haluan todellakin näiden kasvavan vielä. Hyvä jos minulla mitään rintoja vielä edes on. Mieluummin siis vatsa ja reidet hitaasti pois ja kehitystä tisseihin, kuin nopeampi laihtuminen + lauta. Ettäs näin.

Kävin päivällisen (köh aamiaisen köh) jälkeen vaa'alla, ja se näytti jotain 65:n ja 66:n välistä. En osaa kovin tarkasti sanoa, sillä kyseessä ei ole digivaaka ja se näyttää eri luvun joka kerta, kun sen paikkaa vaihtaa. Enemmän se kuitenkin 65:n puolella oli. Edellisviikolla en muistanut punnituspäivää ollenkaan ennen itse perjantai-iltaa, joten sitä ei siis tullut. No, kerrankos sitä. Saa luvan jäädä vikaksi kerraksi, kun unohtuu. No, taidan merkata tuonne ylös sen 65 kg. Ja muutan tavoitepäivämäärää...

Tuota noin, ei kai tässä muuta. Anteeksi laiskuuteni.

Blah

Joo, punnitin itseni tänään. Periaatteessa olen ällistynyt siitä, kuinka vähän olen loppujen lopuksi lihonut, vaikka olen syönyt aivan järjettömän määrän verrattuna siihen, mitä olen syönyt muuten tätä blogia pitäessäni. Vaaka näytti 66 kg, ehkä ihan rippusen alle. Oikeasti, olen aika ihmeissäni. Yleensä saatan lihoa ihan päivässäkin järkyttävän määrän. Nytkin, tällä viikolla olen syönyt mm. poppareita, jäätelöä, pizzaa, suklaata (okei, yhden kolmen palan rivin), juonut normilimua, mehuja yms. Enkä ole käynyt kertaakaan kunnon lenkillä, paitsi eilen kirpparilla käydessäni kiersin tulomatkalla lenkkireitistäni ehkä 1/3 kotiin palatessani. Kyllähän siinäkin niitä kilometrejä kertyi. Muutama ainakin.

Tosin, tällä menolla ei tosiaankaan laihduta 60 kiloon heinäkuuhun mennessä. No, en anna sen lannistaa itseäni, eiköhän tästä ruhosta vielä muutama kilo ole mahdollista saada kovalla työllä.

Tiedättekös, minkä takia on ollut niin vaikea bloggailla viime aikoina? Koska veljeni kiehnää koko ajan kyljessä nykyään. Sitä paitsi olemme alvariinsa yhdessä, koska kummallakaan ei ole oikein kavereita. Dataammekin yhdessä, piru vie. Voiko sitä selkeämmin sanoa? Vähän vaikea tulla vuodattamaan painoasioitani ja selailla vähän kaikenlaisia blogeja (lue: sh-blogeja kärkipäässä), kun veli on itse siinä ihan vieressä.

Mitäkö yritän tällä sanoa? Lähinnä sitä, että kunnes veli saa jotain muuta tekemistä ja/tai kyllästyy seuraani, teidän on kestettävä sitä, että tulen tästedes bloggailemaan hieman harvemmin. Pyydän kovasti anteeksi. Yritän kommentoida ainakin niille ihmisille, joiden blogit löytyvät linkkilistastani tuolla.

Njoo no mitäs juhannukseeni... Aika tylsää. En saanut tänne ketään kaveria. Perhejuhlintaa siis (ja voin kokemuksesta sanoa, ettei meidän perheemme ole mikään maailman läheisin keskenään). Luultavasti losun koneella ja jääkaapilla vuoron perään. :( No joo, yritän selvitä mahdollisimman vähin herkuin. Tsemppiä!

Hyvää kesää ja jusseja kaikille!! ♥

Long time, no ABC

Anteeksi, etten ole kirjoittanut vähään aikaan. Ei ollut koko viikonloppuna mahdollisuutta punnita painoa, joten se jäi nyt siltä viikolta. Tällä viikolla uudestaan. Pidän kuitenkin vielä perjantaihin asti taukoa kirjoittamisesta, sillä kiirettä pitää. Kotona on remontti, enkä saa siltä hetken rauhaa. Olen melkein koko ajan liikkeessä. Toivottavasti se näkyy painossakin...

Hyvää viikonjatkoa!

Perhana

Turta olo. Olen valvonut yli kaksi vuorokautta lähes putkeen. Ei ole ollut lightlimuja, olen juonut tavallisia. Maistuu kamalan kaloripitoiselle, mutta pakko juoda jotain...
Pakko ottaa itseäni niskasta kiinni syömisien suhteen, olen ollut viime aikoina ihan kamala sikapossu.

Menen nukkumaan.

Pathetic

Säälittävää. Kaksi hallitsematonta ahmimiskohtausta samassa päivässä. Satoja kaloreita, eikä yhtään liikuntaa. Mikä vittu minuun meni? Missä itsekuri? Missä veljen linkkuveitsi?

Heh

Siinä oli kolme Smarties-rasiaa, lakupötkö ja toffeeta.

Nyt on vain lakupötkö.

Hah

Siskon tytär tuli käymään huoneessani. Hänellä oli jotain minulle.

Karkkia. Paljon. Smarties-laatikoita, lakupötkö, toffeeta.

Ojensi ne minulle, hymyili lapsekkaan ujosti ja sanoi: "ole hyvä."

Mutta pieni, suloinen lapsi on nähnyt vain ulkoisesti rumia ihmisiä. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten ruma hänen tätinsä on läpikotaisin. Yltä ja päältä - ja sisältä. Ruma kuin mikäkin. Älä katso minuun, lapsi.

Otan karkit ja kiitän.

Mutta mitä minä niillä teen? Tahdonko oikeasti paisua kuin pullataikina?

...En.

Tyhmyys

Söin. Nyt oksettaa ja vituttaa. Miksi en tajua lopettaa...?

Yksi toivonkipinä

Kävin vaa'alla, kun heräsin. Se näytti ~65 - 65,1 kg. Hankala sanoa desimaalin tarkkuudella, koska meillä ei ole toimivaa digivaakaa. Täytyy arvioida. On kuitenkin huomattavasti parempi olo nyt. Vaikka eilen tuntuikin, että kaikki kaatuu niskaan, niin on todettava, että ehkä se aurinko paistaakin sinne risukasaankin. Nyt on taas hieman vakaampi, parempi olo. BMI on tällä hetkellä 21,5. Alas päin mennään. Olisi niin unelma päästä sinne kahdeksantoista kieppeille.

Söin punnitukseni jälkeen kaksi pientä broileripyörykkää, yhden kebakon (tiedätte kai ne) ja hieman pottumuusia. Siitäkin meni puolet koiran kuppiin. En tiedä paljonko kaloreita loppujen lopuksi upposi, mutta ei kai niitä niin paljon. En haluaisi ajatella niitä nyt. Yritän säästellä nyt, koska ajattelin tehdä marjarahkaa myöhemmin. Tai tortilloja. Tai hedelmäsalaattia. Pakko hellittää hetkeksi, koska toisinaan nämä nälkäpäivät vievät puhdin pois. Veisivätpä ne painonkin alas yhtä nopeasti.

Huomasin s=h?:n blogissa uuden kirjoituksen, jossa etsittiin vikoja ihannoiduista julkkiksista. Minä harrastan aivan samaa. Se antaa minulle hieman itsevarmuutta pahan paikan tullen. Ei ole niin paha mieli syömisistä, kun huomaa, että hei: eiväthän julkkiksetkaan ole täydellisiä. Ne on niitä kuvankäsittelyohjelmia ja ekstrameikkiä, valolla leikkimistä, asentojen miettimistä ja kaikenlaisten vippaskonstien käyttöä.
Esittelisin teille The Skinny Websiten. Käykää ihmeessä katsomassa. Katsokaa vaikka Celebs in bikinis -kohta. Eivät he niiiiin täydellisiä luonnossa ole. Katsokaa vaikka Britneyn tämänhetkistä maha- ja pepputilannetta. Selluliittiä ja hyllyvää siellä täällä. :) Tuli melkein hoikka olo häntä katsoessa.

Mutta joo, näillä eväillä viikonloppuun. :D Voi tosin olla, että joudutte taas vaihteeksi kestämään minulta useamman postauksen päivässä, sillä minusta tuntuu, etten saanut tähän läheskään kaikkea asiaani kirjoitettua.

Kuolen varmaan kohta

En kestä tätä makeannälkää! En kerta kaikkiaan kestä! Olen koko viikon kuolannut kaikenlaisen suklaapitoisen perään, enkä saa sitä mielestäni. Ja muutenkin tekee mieli ihan kaikkea ihanan makuista - mutta saamarin epäterveellistä ja kaloripitoista! Pullaa, donitseja, pasteijoita, karkkia - SUKLAATA. Ihan missä muodossa tahansa! Kaikki minulle! Auttakaa nyt herranjestas. Menen kohta ostamaan itselleni kilon suklaata ja sitten vetäisen ne kerralla jätteisoon hyllyvään napaani. Ääntä kohti kaikki vaan. Kaikki on niin pilalla. Levällään kuin meikäläisen perse. En tajua mikä vitun yliote ruoalla on minusta. Kun minä haluaisin itse olla se, jolla on yliote ruoasta. Haluan olla ruoasta riippumaton ja LAIHTUA. Mutta kun ei vittu onnistu. Ajattelen ruokaa 99% valveillaoloajastani. En kestä enää. Haluan vain ahmia tämän tunteen pois. Ahmia ja sitten hankkiutua morkkiksesta jotenkin eroon. Oksentamalla? En pysty siihenkään. Olen osaamaton, pelkuri, ihmisperse. En pysty mihinkään. En osaa mitään. JA MISSÄ VITUSSA SITÄ PIRKAN PALJON PUHUTTUA SORBETTIA MYYDÄÄN? VITTU SOIKOON.

Minä TIEDÄN, että suhteeni ruokaan on kaikkea muuta kuin terve. En pysty syömään mitään ilman, että mietin kaloreita ja ettei perässä seuraisi salakavala, mutta kuitenkin vuorenvarma morkkis. Minulle ei olla diagnosoitu mitään, mutta ehkä oltaisiin voitu jos olisin mennyt puhumaan. Tai jotain.

Kerronpa teille tässä välissä kivan, pienen tarinan.

Olipa kerran pieni tyttö, joka ei ollut koskaan hoikka - ei edes pienenä. Hän meni esikouluun, jossa hänellä kuitenkin oli kavereita (lähinnä poikia). Esikoulun jälkeen tyttö aloitti ekalla luokalla. Hänellä oli pyöreät kasvot ja lapsenomaiset piirteet muutenkin. Ei hän osannut itsestään murehtia, sillä satunnaista leikkiseuraa löytyi yhä. Kului vuosia ja tyttö kasvoi, kasvoi ja kasvoi. Ei hän osannut kuvitellakaan, että maailma on niin paska paikka elää.

Tuli neljäs vuosi ala-astetta ja tyttö ihastui. Poika ei välittänyt tytön painosta - ainakaan aluksi. Syntyi varhaismurkkuiän ihkudaaseurustelusuhde. Ja tyttö oli aivan lääpällään. Tämä "suhde" kesti yhteensä kaksi vuotta. Ujostelua, pusujen vaihtoja salassa toisilta ja söpöjä kirjeitä ja lahjoja. Ajan kuluessa tyttö kuitenkin huomasi pojan häpeävän tämän ulkomuotoa: lihava, muodoton, suorastaan ihrainen. Tyttö jätti pojan ja sanoi, että ei jaksa enää olla se jota hävetä. Hän vaipui pikku hiljaa masennukseen. Kaikki kaverit katosivat hänen ympäriltään poikakaverin menon myötä. Hän ei kuitenkaan laihduttanut. Minkä vitun takia? En minä tiedä. Ei oltaisi tässä jamassa, jos tyttö olisi tajunnut kaiken johtuvan hänen läskeistään.

Tultiin yläasteikään. Tyttö sai jatkuvaa palautetta pyöreydestään. Hän saattoi painaa jopa 80 kiloa, ylikin. Ja tyttö vain söi, söi murheeseen, söi välinpitämättömyyteen, söi koska ei ollut enää muutakaan. Ja tyttö vain lihoi. Terveydenhoitaja valitti hyllyen penkillään ja selittäen jotain terveellisestä ruokavaliosta ja kasvukäyristä. Mikä vitun oikeus sillä oli valittaa tällaisesta asiasta, kun itse valui tasaisena virtana penkkinsä molemmilta puolilta? Tyttö kuunteli tällaista koko yläasteen ajan - vaikka hän laihtuikin kasi- ja ysiluokkien aikoina.

Koko yläasteen ajan tyttö painui alemmas ja alemmas masennuksessaan, tiettyjen idioottien saattelemana. Pikku hiljaa hän alkoi pelätä sosiaalisia tilanteita. Mutta ei, kotona ei huomattu mitään. Uskottiin, että tytöllä oli kavereita, he vain olivat hieman etääntyneet tällä hetkellä. Ja ei, tyttö ei halunnut mennä puhumaan aikuisille. Ei häntä ymmärrettäisi. Ja sitä paitsi tyttö pelkäsi silmiin katsomista ja itkemistä toisten nähden. Mutta hän itki usein: välillä jopa joka ilta ja yö. Ja joka päivä hän etsi itsestään virheitä peilin avulla. Hän oli lihava, läski, laiska ja typerä. Hän itse oli syyllinen tilanteeseensa. Olisi vain lehmä laihduttanut silloin ajat sitten. Nyt se oli vaikeaa, sillä ei ollut ketään rohkaisemassa. Ei ollut enää motivaatiota, kun tyttö hädin tuskin halusi edes elää enää.

Ongelmat vain kasvoivat. Tyttö yritti laihduttaa monta kertaa, mutta koskaan hän ei onnistunut. Hän oli aina ollut se luokan läskein. Paino pysyi itsepintaisesti 70:n yläpuolella. Mikään ei auttanut.

Jatkuvan stressin, masennuksen ja erinäisten tunnekurimusten vuoksi tytön fyysinen kehitys häiriintyi jonkin verran. Esimerkiksi kuukautiset alkoivat melko myöhässä. (Plus hänen rintansa eivät ole tähänkään päivään mennessä alkaneet kehittyä rintojen näköisiksi.)

Yhdeksännellä luokalla tytön Elämään astui uusi toivonkipinä: tyttöystävä. Harmi vain, että tyttöystävä asui toisella puolella Suomea. Mutta tämä tyttöystävä ymmärsi tyttöä. He jakoivat monta ongelmaa keskenään. Olivat tiiviisti yhteyksissä kaikki ne kuusi kuukautta. Lopulta tyttö tajusi, ettei ole mitään järkeä jatkaa juttua, jolla ei ole tulevaisuutta. Hänen tunteensa kuolivat pikku hiljaa. Hän halusi heivata edes rakkauselämänsä pois netistä. Ja niin hän tekikin. Diagnosoimaton masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko vain kasvoivat. Lopulta tyttö ei uskaltanut käydä edes kaupassa, sillä hän pelkäsi kaikkien ilkeitä katseita ja maksutilannetta. Äidillekään ei voinut puhua, se ahdisti.

Nykyään tyttö elää nimeltämainitsemattomassa paikassa, yrittäen laihduttaa ja tulla reippaammaksi ja kauniimmaksi, löytää uusia toivonkipinöitä ja voittaa pelkonsa toisia ihmisiä kohtaan. Hän toivoo, että lukion alettua hän löytää parempia ystäviä - kuka ties vaikka joku poikakin olisi kasvanut ulos puberteetin, mahdottomien naisihanteiden ja asennevamman myrkyttämästä mielestään. Hän uskoo saavuttavansa jotain laihduttamisella. Ruoka on vihollinen, mutta siitä on pakko pitää kiinni. Pakkomielteinen viharakkaussuhde. Ei hän rakastaisi, jos vain kykenisi kieltäytymään. Ja hän vihaa sitä tunnetta, joka tulee heti nauttimisen jälkeen. Sitä tekee mieli tappaa itsensä, koska pitää olla sellainen vitun sikapossu. Lihava. Läski.

Miksen minäkin pystyisi vain nauttimaan ruoasta ja elämään huoleti, sulassa sovussa ruoan kanssa? En tiedä. Tällä hetkellä en pysty siihen. Laihtuminen kuittaisi kaikki ongelmani. Pystyisin vihdoin elämään niin kuin normaalit teinit. Itsetuntoni kohoaisi, joku saattaisi jopa tykätä, saisin ystäviä, jotka eivät häpeä minua painoni takia.

Ymmärtäkää tämä: olen viettänyt hyvin suuren osan elämääni paino-ongelmien parissa, josta KAIKKI tämä henkinen paska on kaiketi juontanut juurensa. En ole mikään teini-ikäinen angstikitisijä, jolla on pari ylimääräistä kiloa ja jotka vain tällä hetkellä tuntuvat liialta. Suunnilleen koko lapsuuteni on tuhlautunut näiden asioiden kanssa painimiseen. Ei minulla ole tulevaisuudessa mitään mukavaa mainittavaa lapsilleni ja lapsenlapsilleni itsestäni ja lapsuudestani (olettaen, että niitä koskaan teenkään). On vain ohi mennyt lapsuus, jonka vietin käydessäni taistelua oman itseni kanssa, tuloksitta.
Moni sanoo, ettei muuttaisi elämästään päivääkään. Suoraan sanottuna: minä muuttaisin vaikka ne kaikki, jos vain pystyisin.

Mitä tulee tämän päivän syömisiin... 100 g jauhelihakeittoa, kaksi vaniljarinkeliä (en ymmärrä mikä minuun meni) ja pari viinirypälettä. Ja vettä ja Coca Cola Zeroa. Kävin puolentoista tunnin lenkillä kaverin kanssa. Teen lihaskuntoa kunhan syötän koirat. Söin jäätelöä, mutta syljin kaiken pois sitten. Huuhtelin suun. Ei ole ylpeä olo.

Huomenna on punnituspäivä. Näyttäisipä vaaka joskus jotain muuta kuin 66 kg.

Vituttaa ja itkettää.

Karkkia ja melankoliaa

...Okei, en minä niin hirveästi syönyt. Mutta söin kuitenkin. Heräsin yhden-kahden maissa ja söin paistinpottuja (perunoita, makkaranpalasia ja kananmunaa) ehkäpä 50 g verran ja raejuustoa. Meinasin ottaa myös näkkäriä, mutta onneksi oli vielä vieraita, niin en kehdannut. Edes ne eiliset lenkin jälkeiset sortumanäkkärit eivät näkyneet painossa - itse asiassa se oli laskenut parisataa grammaa. Tosiaan, sorruin vielä lenkin jälkeen eilen syömään kolme siivua näkkäriä + kurkkua ja hieman margariinia. Läski minä.

Sitten mentiin pikkuveljen kanssa pyörällä marketeille etsimään sorbettia (en ole tähän mennessä löytänyt sitä Pirkan sorbettia yhdestäkään kaupasta - ja voin paljastaa, etten asu missään pienessä kaupungissa). Olin aivan varma, että pystyn kävelemään karkkihyllyn ohi ilman kiusauksia. No, tarttuihan sieltä sitten sellainen Malacon 250g mehukarkkipussi mukaan (290 kcal/100g). Ja Coca Cola Zeroa - pärjäsin peräti yhden päivän ilman sitä. :''D No, söin varmaan puolet siitä pussista, eli tuon 290 kcal. Käytiin kuitenkin kaverin kanssa lenkillä, joten kyllä kai ne varmaan kuluivat (sitä paitsi juoksin loppumatkan). TOSIN söin tässä äskettäin vielä muutaman karkin, mutta hyvällä tuurilla eivät jää ihroihin kummittelemaan. Pitäisi minun jo älytä, ettei minun pitäisi syödä minkään valtakunnan karkkeja. Ikinä.
Mielessäni on käynyt ajatus karkin pureskelusta ja pois sylkemisestä. Alan oikeasti pelätä kohta itseni puolesta. Mutta en aio enää perääntyä, kun olen alulle päässyt.

Tykkään siitä, että käsieni verisuonet ovat alkaneet paistaa läpi kunnolla. Tulee toisinaan hirveän lihava olo, jos ne eivät näy kunnolla. Luut ovat toinen asia, joista pidän. Niitä on kiva kosketella ja laskeskella ja... Höh, olisinpa yhtä hoikka kuin miltä näytän selinmakuuasennossa. Tämä maha on sietämätön.

Ajattelin vetäistä mehupaaston tässä jossain vaiheessa. Olen kuullut sellaisia menestystarinoita että... Sellainen painonlasku motivoisi takuulla. Onko kellään kokemuksia?

Kuume

Tai no, siltä ainakin tuntuu. Mittariimme ei ole luottaminen lainkaan (sen takia olen joutunut menemään monet kerrat kuumeisena kouluun, kunnes äiti totesi sen itsekin epäkuntoiseksi), joten en siihen aio tukeutua. Viime vuosien kaunat nostavat päätään... :D No, pärjään hyvin ilmankin. Mutta herätessä oli järkyttävä olo. En pystynyt puristamaan käsiä nyrkkiin, koska heikotti niin pirusti. Kävellessä päässä pyöri ja silmissä musteni. Kun yritin epätoivoisesti saada vaakaa pysymään nollalukemassa (tahdon toimivan digivaa'an), polvet ja reidet tärisivät hervottomasti. Oli niin helvetillinen nälkä, että siinä tilassa olisin voinut vannoa kuolevani minä hetkenä hyvänsä. Suorastaan huusin äidille, että anna ruokaa. No, minähän sitten söin.

• Paistettua lohta (nammmm~)
• Kokonaisen perunan
• Lohesta tehtyä kastiketta
• Kolme ruispalaleipää, joissa päällä Lättaa ja kurkkusiivuja
• Vettä
  

Yhteensä varmaan tsiljoona kaloria. :<

No, onneksi se olo meni tiehensä. Olin oikeasti ihan varma, että kuolen tai oksennan ihan justiinsa. Hyrr. Ei enää koskaan minulle sellaista oloa. Tänään on pakko syödä jotain iltapalaa, sillä en ihan oikeasti tahdo enää koskaan kokea tuollaista. En toivoisi tuollaista pahimmalle vihollisellenikaan.
No, kuumeinen olo jäi. En ole tarkistanut kuumeen määrää, mutten kyllä luota meidän surkeaan sata vuotta vanhaan mittariimme. Nukuin aterian jälkeen ainakin kolme tuntia. Heräsin lievään hikoiluun ja käskyyn viedä koirat ja niiden vesi häkkiin. Yritin huutaa, että olen varmasti kipeä, mutta eihän se mitään auttanut. No, veinpä ne koirat sitten.

Mutta tänään on ihan oikeasti pakko raahata perseensä pihalle ja lähteä ainakin yhdelle lenkille. Pakko kuluttaa edes jotain noista kertyneistä kaloreista. Sen minkä vain irti saa. Oksettava, hyllyvä, turvonnut ja läski olo. Melkein yhtä paha, kuin se heikottava olo.
Olen hieman laihtunut, puoli kiloa. Tekee siis 66 kg tasan. Ihan kiva, mutta en ole vielä likimainkaan tyytyväinen. 50-55 kiloa, sinne tähtään. Huolimatta mistään painoindekseistä tuolloin. Tahdon olla niin hoikka, ettei kellään ole enää oikeutta sanoa minua lihavaksi.

Tuon kuvan tyttö on täydellinen. Minullekin tuollainen kroppa. ♥

Puolet minusta

Sanot, että sä et kuolemaa pelkää
Leijut ilmassa, kun jalat lyö tyhjää
Taivas sinut korjaa, rikki tänne jään

Little high little low! :> En ole päässyt aikaisemmin kirjoittamaan, kun Blogger on päättänyt vittuilla oikein olan takaa. En edes ole päässyt lukemaan vakkariblogejani. Pah. No, nyt sitten kirjoitan.

Tänään ruoka-liikuntasuhde on kohdillaan. Ei kaduta oikeastaan mikään. Olen syönyt kaksi kertaa, ensimmäisen kerran aamupäivällä puoli yhdentoista maissa. Söin palasen sitä Vaasan ruispalaleipää, ja päälle pistin tuorekurkkua (= 60 kcal + yhdeksän superohuen kurkkuviipaleen olemattomat kalorimäärät). Ja tankkasin vettä 0,8 l. Istuin koneelle ja juutuin siihen. Kävin välillä syömässä italianpataa (= karkeasti arvioituna n. 150 kcal, söin aika paljon) ja tankkasin vettä. Ai niin juu ja vedin loput Coca Cola Zerostani pieninä annoksina pitkin päivää (addiktio, mutta onneksi vähäkalorinen). Neljän aikaan raahasin perseeni ulos ja pyöräilin kauppaan ostamaan hammasharjan, vanulappuja kasvojen puhdistusta varten sekä Coca Cola Zero -pullon (SUPRISE XD). Kamalaan vastatuuleen. Matkat yhteensä 5,8 kilometriä, hyvin ripeää vauhtia ja helvetinmoiseen vastatuuleen. Kai se nyt jotain kuluttaa? En uskalla heittää arviota.
No, sitten taas laiskistuin pariksi tunniksi. Kuuden aikaan soitin kaverilleni ja kysyin häntä mukaan lenkille. Koska hän on ainoa kavereistani, joka jaksaa kuunnella painonpudotushössötystäni, hän lähti mukaan ilomielin (on itsekin laihiksella). Kierrettiin siinä aika mukava lenkki, sama kuin mitä eilen kiersin koiran kanssa. Ja siitähän tuli se n. -280 kcal. Että eiköhän siinä miinuksille päästy.

Kun tulin sieltä kotiin, punnitsin vaa'alla pikku lautaselle 14 vihreää, kivetöntä viinirypälettä (50g = n. 30 kcal?) itselleni palkinnoksi. Äitini kaveri pysäytti minut kesken matkaani suihkuun ja sanoi, että olen selvästi laihtunut todella paljon. Se lämmitti mieltä, vaikka kehujana olikin äidin keski-iän ylittänyt hössöttäjätätitoveri. Oikeasti. Hän kysyi laihdutusvinkkejä, mutta koki sitten minun keinojeni olevan ylivoimaisen vaikeita itselleen. :D Tuntui paljon paremmalta vetää ne viinirypäleet alas, kehuja saaneena. Äitikin oli ylpeä minusta. Kuulin sivukorvalla, kuinka hän sanoi minun paiskivan kovasti töitä laihtumiseni eteen (kunpa vain tietäisitte...). Olin hetken aikaa ylpeä ja onnellinen. Tosin nyt vituttaa, että menin syömään ne viinirypäleet. Vielä on vatsalihasharjoitukset ja muut tällaiset jäljellä tämän päivän ohjelmassani.

Outoja obsessioitani ja pikkutietoa I (näitä tulee siis ehkä lisää joskus)

- Peseytyminen. Joka päivä pakko peseytyä kunnolla, tai alkaa ahdistaa vietävästi. Etenkin käsien jynssäys on älytön pinttymä. Tulee aina välillä mieletön tarve päästä pesemään kädet, tai menee keskittymiskyky ja kavereilta hermot, kun jään hokemaan käsienpesutarvettani pitkäksi aikaa.

- Hiusten pörröttäminen. Tiedätte kai. Nämä ovat jo sen verran pitkät, etteivät meinaa pysyä epälintallaan sitten millään. Joskus käsken kavereitakin pörröttämään, koska se tuntuu kivalta, kun toinen ihminen tekee sen.

- Pakko päästä vessasta ulos, ennen kuin lakkaa kohisemasta vessan vetämisen jälkeen.

- Jos kävelen kivetyksellä, en yleensä astu saumakohtiin. Sama homma myös esimerkiksi silloin, kun vaihtuu kivetyksen väri raidoittain tms. Sama homma myös puiden ynnä muiden tuollaisten varjojen kanssa, jotka muodostuvat maahan. "Hypin" niiden yli tavallaan.

- "Entä jos" -ajattelu. Puut kaatuvat päälle, tuo auto tuolla ajaakin yli, tuo täti tuossa alkaa vetämään moonwalkkia ohitettuaan tuon papparaisen... Vain taivas on rajana. Eikä itse asiassa melkeinpä sekään.

- Piirtäminen. Käteen, pöytään, kouluvihkoon, kirjan nurkkaan...

- Järkyttävä myötähäpeä esimerkiksi jonkun TV-sarjan hahmoja kohtaan. En yksinkertaisesti pysty katsomaan sellaista kohtausta, jossa tapahtuu jonkun hahmon kannalta jotain todella noloa tai jotain muuta sellaista. Kädet, jalat, joku kirja, silmien eteen. Tai katse muuten vaan johonkin muualle. Korvat tukkoon. En kestä katsella.

- Musiikki. Aivan.

- Etsin asioista tietynlaisia säännönmukaisuuksia. Aina. Vaikkapa joku toistuva numero, tai asioita yhdistävä tekijä.

- Nivelten naksuttelu. Sormet, polvet, varpaat, nilkat, selkä, niska, ranteet... (Olen tosin onnistunut lopettamaan niskan, selän ja ranteiden naksuttelun ♥)

- Likojen kaivelu kynsien alta.

- Lasken asioita. Esimerkiksi ruskeita täpliä puuseinästä. Pahimmassa tapauksessa jään väkertämään niiden tummanruskeiden viivojen kanssa. Se on ärsyttävä tapa.

- Hiusten näpertely. Koskaan ne eivät ole tarpeeksi hyvässä asennossa.

- Ylähuulella nenänpäähän koskeminen. Ja nuuskutus. Haisee kivalle.

- Kulmakarvojen vääntely. Vaikken osaa.

- Päteminen. Haluan tuntea olevani fiksumpi, kuin joku muu. Kuullostaa kamalalta, ja sitä se kai onkin. Saan hirveää tyydytystä siitä, että saan olla oikeassa (omasta mielestäni).

- Toisista ihmisistä virheiden etsiminen. Ja minähän olen tunnetusti täydellinen. Myös asioista. Saatan 'kaverini' raivon partaalle pelkästään valittamalla jostain pikkuisesta asiasta. "Miksi tuossa on graffitti, se ei sovi sinne? Miksi tuon mainostaulun nurkka on vääntynyt? Miksi tuolla on ryppy? Miksi tuossa mainoksessa on tuhat ja yksi kielioppivirhettä? Miksi radio-, ja TV-mainoksissa ei koskaan ole ketään muuta mainosäänenä?" Yms. Sekä tämä surullisen kuuluisa "Arvaapa mikä mua häirittee?"

- Kun olen huoneessani, ovi on aina kiinni.

- Kun menen suihkuun, suihkuhuoneen ovi on AINA kiinni. Näköni on yhtä hyvä, kuin myyrällä, joten näen aina suihkuverhon takaa kurkistaessani peilistä jonkun epämääräisen mustan möntin. Se on kammottavaa. Siksi ovi kiinni, etten näe sitä peiliä.

- Aina, kun menen suihkuhuoneemme (tai jonkun muun) vessaan, seuraa aluksi hirveä tarkistuskierros, ettei missään näy valvontakameroita.

- Yritän saada itseni näkemään jotain tiettyä unta, mutta se ei koskaan toimi, mikä on raivostuttavaa. En ikinä muista soittaa Narutolle, vaikka kuinka yritän jankuttaa siitä itselleni nukkumaan mennessäni. Ottaa päähän, kun sitä ei koskaan muista.

- Hirveä himo nähdä ihmisten voimakkaita reaktioita. Järkyttyneitä, yllättyneitä ilmeitä! Petyn kamalasti, jos minun mielestäni voimakkaasti reagoitavaan asiaan ei reagoidakaan voimakkaasti, vaan suhtaudutaan malliin 'jaa-a, selvä' tai 'ai niin joo, tuo'.

- Vihaan sanaa 'jaa'. Ihan järkyttävän ärsyttävä sana.

- Mielellään mahdollisimman paljon valoja päällä, kun olen yksin. Rauhoittaa tosin hieman, jos koirani on läsnä.

- Ilmeilen piirtäessäni ja katsoessani TV-ohjelmia tai elokuvia - kun olen yksin. En muuten. Jos ilmeilen, pistän kädet kasvojen eteen, etteivät muut näe. Silti kyttään porukalla tällaisia katsottaessa toisten ilmeitä ja pidän kädet oman naamani tiellä.

- Pienin mm. jäätelötikut mahdollisimman pieniin osiin.

- Yritän venyä mitä oudoimpiin asentoihin esim. ollessani sohvalla.

- Alan aina pakonomaisesti räplätä jotain asiaa/esinettä puhuessani. Elehdin myös käsilläni ja ääntelen typerästi (ääniefektit yms).

- Minulla on valtava addiktio Coca Cola Zeroon. Melkein kuin alkoholistilla alkoholiin.

- Jos listaan tällaisia, näitä kohtia pitää tulla tasaluku. Eli nyt pitää lopettaa, vaikka olisikin vielä vaikka mitä listattavana.

Muuten, olen ajatellut pistää tänne kuvia ruhostani, vaikka muille ja itselleni varoitukseksi tai sitten vertailtavaksi myöhempää varten. Kehtaisinkohan...

Mikä muuten olisi teistä hyvä tasauspäivä? Siis sellainen, että söisi vähintään sen 1000 kaloria? Säästöliekin poissa pitämiseksi? Itse olen ajatellut torstaita, koska se on keskellä viikkoa, mutta toisaalta perjantai on punnituspäivä ja... :s Vai voisiko se olla itse perjantai, punnituspäivä?? Olisiko hyvä idea? Toimiiko tällaisen päivän pitäminen ylipäätäänsä? Kokemuksiaaa!

Rakastan muuten Stellan biisejä. ♥

V niin kuin vitutuslenkki

Niin. Lue otsikko. Äiti alkoi valittaa, kun olen lojunut taas koko päivän koneella lukemassa pro ana -blogeja ja angstaamassa, eikä meinannut jättää minua rauhaan. Aikani kuunneltuani ja kiljuttua "joo joo, kohta" -tyyppisiä selityksiä valjastin koirani ja painuin pihalle. Ai joo kyllä, on minulla koira. En kerro nimeä, en kerro rotua (tiedätte kai, miksi). Se ei ole tottunut lenkkeilemään, sillä meillä on koirille oma ulkotarha ja iso piha, joista ne saavat tarpeeksi liikuntaa. Silloin tällöin otan sen kuitenkin mukaan lenkille.
Kerronpa tässä muuan pari helvetin ärsyttävää piirrettä koirassani: 1) se vetää kuin riivattu ja painaa 30-40 kiloa, päätelkää syy vitutukseen ja 2) haukkuu hullun lailla jokaisen koiran (joskus jopa miehen tai lastenvaunujen, joita se kuulee koiraksi) vastaan tullessa. En ole näiden lähes kuuden vuoden kuluessa saanut kitkettyä näitä siitä pois, ja kaiken lisäksi siinä on rotuja, joilla on kova vahti- ja metsästysvietti sekä luonnostaan taipumus kovaan vetämiseen ja kovapäisyyteen.
Ja luonnollisesti lenkkireittimme oli täynnä lenkkeileviä keski-ikäisiä eukkoja koirineen. Maksimaalinen vitutus läheni multihuipennustaan. Onneksi oli mp3-soitin mukana, enkä joutunut kuuntelemaan niiden eukkojen peräänhuuteluita.
Kiersimme suhteellisen pitkän lenkin, laskin mp3-soittimessa silloin soimien biisien perusteella, että siihen meni sellaiset 1 h 10 min. Pitää myös ottaa huomioon, että kävelin suurimman osan erittäin ripeästi (kaikkien mp3-soittimet eivät ole täynnä jotain limudiskoista tuttuja hitaita, juu nou). Olisikohan noin -280 kcal. Meinasi kunto loppua, kun veti sellaista melkein pystysuoraa mäkeä ylös vastakkaiseen suuntaan vetävän koiran kanssa Maneaterin tahdissa. Usch.

Kun tulin lenkiltä, painuin suoraan suihkuun. Jollain sairaalla tavalla pidin siitä, kun metallikettinki puristui valtavalla voimalla nyrkkini ympärille. Tällä hetkellä on kovan työn takana, että saan pidettyä oikeaa kättäni kymmentä sekuntia pidempään ylhäällä. Jalatkin tuntuvat melko voipuneilta. Noh, ehkäpä se kannatti. Kostin sekä itselleni että äidilleni itseni kautta.

Huomenna on pakko käydä pidemmällä lenkillä.

PS: Anteeksi, tämä on jo kolmas postaus tälle päivälle. :(

Laiskuus

Anteeksi, kun kirjoitan useamman kerran päivässä.

11% (2/19) - Ulospäinsuuntautuneisuus

Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.

30% (6/20) - Psykoottisuus

Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.

100% (23/23) - Neuroottisuus

Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.

13% (3/24) - Valheasteikko

Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.

Eysenckin persoonallisuuskysely

Tehkää tekin tuo, jos ette ole vielä tehneet. Aika mielenkiintoinen.

Miksi tänään on niin vaikeaa lähteä lenkille? Jalat tuntuvat heikoilta ja väsyttää niin maan perhanasti. Tekisi mieli vain jäädä sängylle makaamaan marttyyrina, valittaa ja vaikeroida. Lukea toisten blogeja onnistumisesta, ehkä jopa pahemmasta epäonnistumisesta kuin minulla. Tuntuu vain, ettei pysty. Ei pysty tänään. Huomenna heitän kunnon lenkin ja lihaskunto-ohjelman. Tänään kuuntelen hyvää musiikkia ja luen kuinka toiset raatavat niska limassa - ja onnistuvat.

Koska en jaksa tehdä tänään mitään, päätin olla jaksamatta syödäkään. Mitä hittoa se sitten olisi, jos ei lenkille jaksa persettään raahata, mutta jääkaapille jaksaa? Riittää tällainen vitun itsepetos ja ollaan sitten sataprosenttisen laiskoja. Miksi minä söisin, kun en jaksa liikkuakaan?

Tänään olen syönyt vain pakollisen ruoan, jonka otin mahdollisimman pienelle lautaselle. Syön pieneltä lautaselta, jotta minun ei tarvitsisi potea niin kamalaa morkkista joka kerta, kun syön. Silti tuntuu, että söin liian paljon. Makaronia, jauhelihaa ja kasviksia sekaisin. Ja salaattia. Se oli todella hyvää. Pieni lautaseni oli täynnä, aivan kukkuroillaan. Hiemanko ärsytti. Mutta se oli niin hyvää. Vettä olen tähän mennessä juonut litran, ja "vähän" Coca Cola Zeroa (= noin puoli litraa?). Yritän vääntää vielä toisenkin litran sitä vettä, jotta saisin edes vähän kaloreita paukkumaan sillä kylmällä vedellä. Ja se edistää aineenvaihduntaakin kivasti. Mutta ruokaan en koske enää tänään. Täytyy vain toivoa, että peruskulutus auttaa edes hieman.

Haluaisin niin saada kohtalontovereita meselistalleni. Nuo ihmiset tuolla eivät ymmärrä minua. Eivät lainkaan. Tahdon jonkun, joka ymmärtää. Jonkun, jonka kanssa voi puhua näistä asioista ilman, että saisin vaihdossa metrikaupalla moraalisaarnaa ja lähetteen jonnekin, minne aurinko ei paista. Kiitos ymmärryksestä, kiitos niin maan perkeleesti.
Ja minunko piti jossain vaiheessa lakota kiroilusta?

Jos nyt edes lihasliikkeitä jaksaisi tehdä, niin saisi edes jotain aikaansaamisen tunnetta aikaiseksi.

Miksi minä?

Rohkeus

Niin siitä ysien juhlasta. Ensinnäkin kerron, mitä minulla oli ylläni siellä.

• Mustavalkopilkulliset leggingsit
• Kirkkaanoranssit lyhyet shortsit
• Punainen t-paita
• Oranssi miesten paitapusero (se oli tarpeeksi iso)
• Punavalkopilkullinen vyö siinä paitapuseron päällä, paitapusero "tursusi" rennosti siitä yläreunan yli
• Meikki: meikkivoide, puuteri, maskara, luomivärit: pinkki ja enemmän vaaleanpunainen häivytys ylhäällä ja ulkoreunassa, reilusti poskipunaa
  
• Hiukset krepattiin, sivuponnarille ja ponnaria tupeerasin hiukan jotta se näyttäisi paksummalta
• Oranssi-sini-beiget tennarit.

Tykkäsin siitä asusta, oikeasti! :D Sain kehuja. Olin kuulemma laihtunut. Vyötärö näytti ihanan kapealta, harmi vain että samalla jo ennestään leveä lantioni korostui samalla.

Meillä oli ihana ysien juhla, hurrattiin koko ajan. Harmi, että opettajat voittivat pesismatsin aika kirkkaasti. Ysien juhlan lopuksi pojat raahasivat liikunnan opettajansa salin pukuhuoneeseen ja pistivät vaatteet päällä suihkuun. :D Kaikki hurrasivat. Oli kyllä ikimuistoinen, mielestäni pistimme viime ysejä paremmaksi.

Todistus taasen oli ihan hyvä, lukuaineiden keskiarvo taisi olla 8,9 ellen pikapikaa väärin laskenut (no, matikan numerollani ei ihme jos jäi joku lukuaine vaikka välistä tai jotain... X). Äiti oli haltioissaan, joten se lienee pääasia (ei muuten, mutta nyt saan rahaa). Kaikki kielet (suomi, englanti ja ruotsi) olivat kymppejä, samoin uskonto. Lukuaineiden ulkopuolelta kymppejä olivat pakollinen ja valinnainen musiikki, pakollinen kuvaamataito (se opettaja vihasi minua tänä vuonna, joten valinnainen jäi ysiksi) ja... Siinä se taisi olla. Seitsemän kymppiä. Ysejä ja kaseja melko saman verran ja kaksi seiskaa. No, moni meidän luokalta pärjäsi paljon huonommin. Kukaan ei vissiin saanut ehtoja.

Painoni oli muuten tänäkin aamuna 66,5 kiloa, joten en nähnyt halluja silloin torstaina. Harmi vaan, että söin äsken pizzaa ja koulussa oli syötävä pala kakkua, mutta nepäs sulavatkin, sillä lähden...
...KAAAUPUNKIIIIN. Ja siellä kävelen sitten ihan simona. En aio ryypätä, sillä en tahdo sitä kalorimäärää kontoilleni. Kaikkihan tietävät, että minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja pitkäaikainen masennus, mutta pakotin itseäni ottamaan niskasta kiinni. Kyseessä ovat sentään päättärit. Aivan pakko mennä mukaan. Tahdon kokea eläväni - ja ihan oikeasti!

PS: Olen nykyään sitten opiskelija! Tavallaan haikea olo, tavallaan taas ei. Yläaste = elämäni ylivoimaisesti kamalinta aikaa.

Heippa. ♥

Väsymys

Väsyttää kamalasti. En pysty nyt kirjoittamaan paljon mitään. Oli mahtava ysien juhla ja sieltä tullessani olin rättiväsynyt. Söin kaverin luona aivan tajuttomasti (arvioisin, että yhteensä jotain 300-400 kaloria ja 100-150 aamulla). Kävelin ja pyöräilin sentään välimatkoja. Sitten kun tulin kotiin, nukuin noin klo 16:00 - 22:00 välisen ajan. Kävin saunassa ja reidet näyttivät hieman kapeammalta. Jokin optinen harha varmaan. Kammottavan lihava olo.

Huomenna toikkapäivä. Jännittää. En kehtaa laittaa mekkoa.

Ei ollut aamulla mahdollisuuksia käydä vaa'alla, joten pistän tuon 66,5 mittoihin. Mitä helvettiä edes yritän todistella. Läski olen enkä muuksi muutu.

//EDIT: Huomatkaa, että kellonajasta huolimatta kirjoitan torstaista ja perjantaista. Huomenna lupaan kirjoittaa paremmin. Kerron vaikkapa siitä ysien juhlasta... Hyvää yötä. ♥

H niin kuin haamumenkat

Ette arvaa miten paljon vituttaa lähteä kouluun valkoiset housut päällä, täysin epävarmana siitä, onko sinulla enää menkkoja ja sidesaldo nollilla! Näin kävi meikäläiselle. Käskytin kaverini kulkemaan melkein koko ajan persuksessani kiinni ja kertomaan, näkyykö punaista. Meillä oli tänään vain kevätjuhla, joten ei ollut hengenvaarallista (no, lyhyt altistumisaika). Sitten kun istuttiin, niin alkoi tuntumaan taas tätä surullisen kuuluisaa valumista. Olin tietenkin aivan kauhuissani, ja juuri alettiin stipendejä jakamaan. Onneksi en saanut yhtäkään, joten ei tarvinnut nousta seisomaan. No, kun siitä noustiin juhlan loputtua, niin kaveri sanoi, ettei mitään näkynyt. Okei, pelastuin.

Meillä on ysien juhlana koko luokan ohjelmanumero: Tupla tai kuitti. Kilpailijana on luokanvalvojamme ja voittona arvokas lahjakortti johonkin kokovartalohierontaan ja iso kukkapuska. En malta odottaa näkeväni luokanvalvojamme ilmettä tämän saatuaan. :D Varmasti yllättyy. Viimeksi kuutosen lopussa ostettiin koko luokan voimin silloiselle opettajallemme uusi kännykkä ja painatettiin paita.

Muuten, yllätyin tuhatkertaisesti vilkaistessani vaakaan tänä aamuna: 66,5 kiloa! Wtf! Nyt pitää paiskoa hartiavoimin töitä, jotta saisin painon pysymään noin alhaalla ja vielä laskemaan. En ole ainakaan kolmeen-neljään vuoteen ollut näin kevyt. Ei pidä antaa pissan nousta päähän tosin, en missään nimessä tahdo tehdä edellistä virhettä ja sortua syömään sillä verukkeella, että olinpahan laihtunut sentään... Stay strong.

Tänään vielä ohjelmassa se eilen selostamani lenkki kaupalle kaverin kanssa ja ehkä vielä lisääkin. Lihaskunto-ohjelman suoritan kotona ennen X:lle lähtöä (siellä siis valmistaudumme yhdessä perjantaita varten), koska tiedän, että se mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäisi siellä tekemättä. Harmittaa vaan, kun saattaa olla, että sorrun johonkin kivaan siellä, koska kaikki muut lisäkseni vetävät kaikenlaista paskaa alas. Minä tosin varoittelin heitä, etten syö enää mitään seitsemän jälkeen, mutta nehän ovat tunnetusti kaiken ymmärtäviä ihmisiä... Jos jotain syön, niin hedelmiä, kasviksia tai sorbettia, mikäli sitä löydän. Ja juon vettä ja Coca Cola Zeroa.

Ylempi kuitenkin tarkoittaa sitä, etten pysty kirjoittamaan kalorimääristäni vielä tänään, joten hoidan asian huomenna.

80's - the playful, the colourful, THE STRESSFUL

Ei helvetti miten voikaan olla niin vaikeaa löytää 80-luvun muotin muottiin sopivaa kuosia nykyajan kaupoista (edes kirpparilla ei onnistanut). Äsh. No, kokeilin meikkiä, jota olin ysien päiväksi suunnitellut - ja omaksi onnekseni se toimi ällistyttävän hyvin. Luomivärikin levittyi hinnastaan huolimatta oikein kiltisti. Ei siis pitäisi olla pelkoa tämän asian suhteen. :) Eiköhän se sen muutaman tunnin kestä.

Huomenna alkaa koulu myöhään, kello kahdeltatoista, eikä meillä ole mitään muuta kuin kevätjuhlaesitykset. Sitten päästään kotiin. Koulun jälkeen olen menossa melko läheiseen kauppaan katselemaan sitä paitaa ja koruja (jos sattuu niin huono tsägä ettei mitään tartu haaviin -> kirpparille) kaverini kanssa. Sinne on matkaa 2,9 kilometriä. ASD. Karsean vähän! No, sitä suuremmalla syyllä aion kävellä sinne. Molempiin suuntiin se tekee siis 5,8 kilometriä. Plus se kilometri joka menee kirpparille kotoa kävellessä/polkiessa (riippuu miten ehditään).

Tässä kuitenkin pientä esimakua siitä, miten olin ajatellut pukeutua:

• Iso, iso, iso college-pusero (mielellään ei-huppari), löytynee miestenosastolta?
• Melko leveä, punainen vyö valkoisilla pilkuilla.
• Mielellään punaiset, hätätapauksessa mustat leggingsit alle.
• Valitettavasti en ehdi etsimään erikseen uusia kenkiä, joten...
• ...Värikkäät säärystimet peittämään kenkiä, jos vain suinkin löytyy.
• Hiukset krepataan, sivuponnarille.
• Mielellään punaisia rannekoruja ja isohkot punaiset korvarenkaat (<- unelma <3)

Että näin. Ei paha? Ei mielestäni. Hävettäähän se mennä sinne ihmisten sekaan tällaisena vitun läskinä keikistelemään paita-leggingsit-viritelmässä, mutta ei auta. En tykkää mistään muusta asusta. Ja minulle nyt kuitenkin on melko tärkeätä pukeutua sillä tavalla, että tykkään niistä vaatteista itsekin.

Voisin kuitenkin kerrata ravinto-liikuntasaldoa tälle päivälle...

• Tonnikalasubi: 420 kcal
• Hernekeittoa: 100 g = 115 kcal (jotain tölkitettyä läskisoppaa)
• Coca Cola Zeroa: 1 l = 3 kcal (vai laskinko ihan väärin...)
• Vettä: ~1 l, ehkä vähän yli = 0 kcal

Yhteensä 538 kcal

• Pyöräilyä kevyehköllä vauhdilla: 15 km
• _PALJON_ kävelyä: arviolta 3-5 km
• Lihaskuntoliikkeitä: vatsat, selät, reidet, allit yms.

Yhteensä arviolta 990 kcal edestä?

Seuraava on melko karkea laskutoimitus, mutta pistän sen kuitenkin mukaan.

538 kcal - 1500 kcal - 990 kcal = -1952 kcal. Aika hyvin.

...Aww, rakastuin tuohon pikku herneeseen. ♥ Sielunherneeni.

Asfalttiviidakko

Jepjep. Tänään käytiin siis luokan kanssa kaupungilla, pyörällä tietenkin. Tuli pyöräiltyä aika roima matka, mikä varsinkin farkut jalassa teki tiukkaa. Se oli aika helvetillinen tunne, kun farkut liimautuivat perseen ja takareisien kohdalta ihoon kiinni ja paidan selkämys tuntui todella kuvottavalta selkää vasten. Olen kuitenkin ylimalkaisen tyytyväinen reissuun. Ei siksi, että sorruin syömään Subwayssa (tonnikalasubi = noin 420 kcal), vaan siksi, että liikuin melkoisen paljon. Kilometrejä kertyi pyörällä yhteensä noin 15 kilometriä ja käveleskelyä kaupungillä vielä muutama päälle - yhteensä. Ja istuin yhteensä kaksi kertaa kaupungilla kiertelyn aikana: ekan kerran Mäkkärissä, kun pakoilimme opettajaa kaverin kanssa (emme siis syöneet siellä) ja tokan kerran Subwayssa, kun mättösin 420 kaloria kurkusta alas. Kumma kyllä, ei ole niin paha olo tästä asiasta. Ostin H&M:ltä söpön pilkkuankkuritopin ja Seppälästä kynsiviilan, pinsetit, luomiväritupsutintöpötinjuttuja, huulikiillon, maskaran ja pinkin luomivärin (yleensä en käytä luomivärejä, mutta koulussa on ylihuomenna ysien juhla, pukukoodina 80-luvun muoti).

Tämä on ollut harvinaisen hyvä päivä. Ei ole angstittanut niin paljon ja on tuntunut siltä, että minulla on kavereita. Niin vähän aikaa kuin se kestääkin, fiilis on aivan ihana. En odota innolla takaisin pikku hiljaa hiipivää masennusta ja epäonnistuneisuuden tunnetta. Ehkä saan pitkitettyä tätä liikkumalla vielä lisää ja jättämällä kohta valmistuvan kotiruoan viimeiseksi ateriakseni tänä päivänä. Vettä en valitettavasti ole pystynyt tankkaamaan kovasti, sillä sitä on hankala kuljettaa kapessa laukussa, koska se lämpiää niin helposti ja maistuu sitten - öö - lämpimältä puulta?

No mutta joo, ruoka alkaa olla valmista, kuuluu huutoja alakerrasta. Kenties kirjoitan vielä tänään, tuntuu, etten ole vielä kertonut kaikkea, mitä oli aikomukseni... Höm. Haluan harjoitella hieman sitä 80-luvun meikkiä, jonka tahdon sinne.
(Saanko kysyä, miksi nämä tekstit eivät koskaan onnistu ensijulkaisulla? >:x)

Uusi alku

Huh huh. Sainpas muutettua. Mutta siis, täten julistan uuden blogini avatuksi. Nyt täytyy panostaa alkujorinoihin oikein kunnolla, jotta mahdolliset uudet blogini seuraajat tajuaisivat, missä mennään. Elikä siis, reilun kuukauden tauon jälkeen olen taas päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhtyä laihduttelutouhuihin. Pyydän muuten tässä samaan henkäykseen anteeksi kielenkäyttöäni aiemmassa blogissani, pyrin parantamaan tapani (tosin ihmisiähän tässä kaikki ollaan)...

Elikä siis. Olen epätoivoinen tyttö, joka tietää olevansa liian lihava. Liian lihava kävelemään lasikengin. Tahdon olla laiha. Laiha, jota kaikki ihannoisivat. Laiha, jonka päällä mikä tahansa vaate näyttäisi hyvältä... Tahdon tehdä mitä tahansa se sitten vaatiikin. Tahdon olla vahva ja pystyä tähän. Tahdon olla taas kykenevä luomaan terveitä ihmissuhteita. Ennen kaikkea tahdon itseluottamukseni takaisin, olla uusi ihminen. Uskon saavuttavani tämän kaiken laihduttamalla. Asetan itselleni selkeät tavoitteet, joita seuraan. Jos en saavuta tavoitteitani, tiukennan kuria. Jos saavutan tavoitteeni... jatkan entistä tarmokkaammin päästäkseni seuraavaan tavoitteeseeni.

Ah. Kesäloma tulossa. Peruskoulu, oppivelvollisuus, kaikki tulee olemaan onnellisesti(ko) ohi. Tämä tietää dieettejä. Tahdon heivata painoni mahdollisimman alas, jotta voisin olla edes melkein timmissä kunnossa lukion ekaan päivään mennessä. Tahdon kerätä kaiken itseluottamukseni siihen mennessä. En enää tahdo olla mikään hissukka. Tahdon paljon kavereita, sitäkin enemmän ystäviä. Tahdon eroon siitä kalorien kurimuksesta, joka minua raastaa ja kiusaa päivä toisensa jälkeen. Tahdon olla ruoasta riippumaton. Vapaa. Haluan olla se, jolla on kontrollia ja itsekuria.

Kohta treenailen vielä hiukan. Huomenna alkaa myöhään koulu, ja pyöräillään kaupunkiin luokan kanssa. Siellä tosin syödään Mäkkärissä (ja minähän en syö, jotenkin siitä luistan). Tämä kaikki tietää paljon hyötyliikuntaa! Jesjesjes. Huomisesta voi kaikesta huolimatta tulla hyvä päivä, koska pyöräilen ja kävelen niin paljon. Hoo. Sitten jään vielä kaverin kanssa kaupunkiin ja katselen itselleni vaatteita. Se ei tosin sinänsä saa mielialaani koholle. Pitäisi nähkääs olla hyvä kroppa jonka päälle niitä vaatteita pistää - ei mitään tällaista älytöntä läskipäärynää.

Niin ja kommentit olisivat ihan kivoja, jotta tiedän, lukeeko tätä kukaan. :) Sanokaa, jos kirjakielen käyttöni häiritsee. Voin käyttää puhekieltäkin, tosin saattaa paikoittain hieman ontua, sillä joudun vääntelemään sitä paljon, jotten paljastuisi oudohkon murteeni vuoksi. Ja sitähän minä en missään nimessä halua.
Mutta siis, kommentoikaa. Mutta vittuilut jättäkää muualle (hups, paha sana - anteeksi)!