Blah

Joo, punnitin itseni tänään. Periaatteessa olen ällistynyt siitä, kuinka vähän olen loppujen lopuksi lihonut, vaikka olen syönyt aivan järjettömän määrän verrattuna siihen, mitä olen syönyt muuten tätä blogia pitäessäni. Vaaka näytti 66 kg, ehkä ihan rippusen alle. Oikeasti, olen aika ihmeissäni. Yleensä saatan lihoa ihan päivässäkin järkyttävän määrän. Nytkin, tällä viikolla olen syönyt mm. poppareita, jäätelöä, pizzaa, suklaata (okei, yhden kolmen palan rivin), juonut normilimua, mehuja yms. Enkä ole käynyt kertaakaan kunnon lenkillä, paitsi eilen kirpparilla käydessäni kiersin tulomatkalla lenkkireitistäni ehkä 1/3 kotiin palatessani. Kyllähän siinäkin niitä kilometrejä kertyi. Muutama ainakin.

Tosin, tällä menolla ei tosiaankaan laihduta 60 kiloon heinäkuuhun mennessä. No, en anna sen lannistaa itseäni, eiköhän tästä ruhosta vielä muutama kilo ole mahdollista saada kovalla työllä.

Tiedättekös, minkä takia on ollut niin vaikea bloggailla viime aikoina? Koska veljeni kiehnää koko ajan kyljessä nykyään. Sitä paitsi olemme alvariinsa yhdessä, koska kummallakaan ei ole oikein kavereita. Dataammekin yhdessä, piru vie. Voiko sitä selkeämmin sanoa? Vähän vaikea tulla vuodattamaan painoasioitani ja selailla vähän kaikenlaisia blogeja (lue: sh-blogeja kärkipäässä), kun veli on itse siinä ihan vieressä.

Mitäkö yritän tällä sanoa? Lähinnä sitä, että kunnes veli saa jotain muuta tekemistä ja/tai kyllästyy seuraani, teidän on kestettävä sitä, että tulen tästedes bloggailemaan hieman harvemmin. Pyydän kovasti anteeksi. Yritän kommentoida ainakin niille ihmisille, joiden blogit löytyvät linkkilistastani tuolla.

Njoo no mitäs juhannukseeni... Aika tylsää. En saanut tänne ketään kaveria. Perhejuhlintaa siis (ja voin kokemuksesta sanoa, ettei meidän perheemme ole mikään maailman läheisin keskenään). Luultavasti losun koneella ja jääkaapilla vuoron perään. :( No joo, yritän selvitä mahdollisimman vähin herkuin. Tsemppiä!

Hyvää kesää ja jusseja kaikille!! ♥

Long time, no ABC

Anteeksi, etten ole kirjoittanut vähään aikaan. Ei ollut koko viikonloppuna mahdollisuutta punnita painoa, joten se jäi nyt siltä viikolta. Tällä viikolla uudestaan. Pidän kuitenkin vielä perjantaihin asti taukoa kirjoittamisesta, sillä kiirettä pitää. Kotona on remontti, enkä saa siltä hetken rauhaa. Olen melkein koko ajan liikkeessä. Toivottavasti se näkyy painossakin...

Hyvää viikonjatkoa!

Perhana

Turta olo. Olen valvonut yli kaksi vuorokautta lähes putkeen. Ei ole ollut lightlimuja, olen juonut tavallisia. Maistuu kamalan kaloripitoiselle, mutta pakko juoda jotain...
Pakko ottaa itseäni niskasta kiinni syömisien suhteen, olen ollut viime aikoina ihan kamala sikapossu.

Menen nukkumaan.

Pathetic

Säälittävää. Kaksi hallitsematonta ahmimiskohtausta samassa päivässä. Satoja kaloreita, eikä yhtään liikuntaa. Mikä vittu minuun meni? Missä itsekuri? Missä veljen linkkuveitsi?

Heh

Siinä oli kolme Smarties-rasiaa, lakupötkö ja toffeeta.

Nyt on vain lakupötkö.

Hah

Siskon tytär tuli käymään huoneessani. Hänellä oli jotain minulle.

Karkkia. Paljon. Smarties-laatikoita, lakupötkö, toffeeta.

Ojensi ne minulle, hymyili lapsekkaan ujosti ja sanoi: "ole hyvä."

Mutta pieni, suloinen lapsi on nähnyt vain ulkoisesti rumia ihmisiä. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten ruma hänen tätinsä on läpikotaisin. Yltä ja päältä - ja sisältä. Ruma kuin mikäkin. Älä katso minuun, lapsi.

Otan karkit ja kiitän.

Mutta mitä minä niillä teen? Tahdonko oikeasti paisua kuin pullataikina?

...En.

Tyhmyys

Söin. Nyt oksettaa ja vituttaa. Miksi en tajua lopettaa...?

Yksi toivonkipinä

Kävin vaa'alla, kun heräsin. Se näytti ~65 - 65,1 kg. Hankala sanoa desimaalin tarkkuudella, koska meillä ei ole toimivaa digivaakaa. Täytyy arvioida. On kuitenkin huomattavasti parempi olo nyt. Vaikka eilen tuntuikin, että kaikki kaatuu niskaan, niin on todettava, että ehkä se aurinko paistaakin sinne risukasaankin. Nyt on taas hieman vakaampi, parempi olo. BMI on tällä hetkellä 21,5. Alas päin mennään. Olisi niin unelma päästä sinne kahdeksantoista kieppeille.

Söin punnitukseni jälkeen kaksi pientä broileripyörykkää, yhden kebakon (tiedätte kai ne) ja hieman pottumuusia. Siitäkin meni puolet koiran kuppiin. En tiedä paljonko kaloreita loppujen lopuksi upposi, mutta ei kai niitä niin paljon. En haluaisi ajatella niitä nyt. Yritän säästellä nyt, koska ajattelin tehdä marjarahkaa myöhemmin. Tai tortilloja. Tai hedelmäsalaattia. Pakko hellittää hetkeksi, koska toisinaan nämä nälkäpäivät vievät puhdin pois. Veisivätpä ne painonkin alas yhtä nopeasti.

Huomasin s=h?:n blogissa uuden kirjoituksen, jossa etsittiin vikoja ihannoiduista julkkiksista. Minä harrastan aivan samaa. Se antaa minulle hieman itsevarmuutta pahan paikan tullen. Ei ole niin paha mieli syömisistä, kun huomaa, että hei: eiväthän julkkiksetkaan ole täydellisiä. Ne on niitä kuvankäsittelyohjelmia ja ekstrameikkiä, valolla leikkimistä, asentojen miettimistä ja kaikenlaisten vippaskonstien käyttöä.
Esittelisin teille The Skinny Websiten. Käykää ihmeessä katsomassa. Katsokaa vaikka Celebs in bikinis -kohta. Eivät he niiiiin täydellisiä luonnossa ole. Katsokaa vaikka Britneyn tämänhetkistä maha- ja pepputilannetta. Selluliittiä ja hyllyvää siellä täällä. :) Tuli melkein hoikka olo häntä katsoessa.

Mutta joo, näillä eväillä viikonloppuun. :D Voi tosin olla, että joudutte taas vaihteeksi kestämään minulta useamman postauksen päivässä, sillä minusta tuntuu, etten saanut tähän läheskään kaikkea asiaani kirjoitettua.

Kuolen varmaan kohta

En kestä tätä makeannälkää! En kerta kaikkiaan kestä! Olen koko viikon kuolannut kaikenlaisen suklaapitoisen perään, enkä saa sitä mielestäni. Ja muutenkin tekee mieli ihan kaikkea ihanan makuista - mutta saamarin epäterveellistä ja kaloripitoista! Pullaa, donitseja, pasteijoita, karkkia - SUKLAATA. Ihan missä muodossa tahansa! Kaikki minulle! Auttakaa nyt herranjestas. Menen kohta ostamaan itselleni kilon suklaata ja sitten vetäisen ne kerralla jätteisoon hyllyvään napaani. Ääntä kohti kaikki vaan. Kaikki on niin pilalla. Levällään kuin meikäläisen perse. En tajua mikä vitun yliote ruoalla on minusta. Kun minä haluaisin itse olla se, jolla on yliote ruoasta. Haluan olla ruoasta riippumaton ja LAIHTUA. Mutta kun ei vittu onnistu. Ajattelen ruokaa 99% valveillaoloajastani. En kestä enää. Haluan vain ahmia tämän tunteen pois. Ahmia ja sitten hankkiutua morkkiksesta jotenkin eroon. Oksentamalla? En pysty siihenkään. Olen osaamaton, pelkuri, ihmisperse. En pysty mihinkään. En osaa mitään. JA MISSÄ VITUSSA SITÄ PIRKAN PALJON PUHUTTUA SORBETTIA MYYDÄÄN? VITTU SOIKOON.

Minä TIEDÄN, että suhteeni ruokaan on kaikkea muuta kuin terve. En pysty syömään mitään ilman, että mietin kaloreita ja ettei perässä seuraisi salakavala, mutta kuitenkin vuorenvarma morkkis. Minulle ei olla diagnosoitu mitään, mutta ehkä oltaisiin voitu jos olisin mennyt puhumaan. Tai jotain.

Kerronpa teille tässä välissä kivan, pienen tarinan.

Olipa kerran pieni tyttö, joka ei ollut koskaan hoikka - ei edes pienenä. Hän meni esikouluun, jossa hänellä kuitenkin oli kavereita (lähinnä poikia). Esikoulun jälkeen tyttö aloitti ekalla luokalla. Hänellä oli pyöreät kasvot ja lapsenomaiset piirteet muutenkin. Ei hän osannut itsestään murehtia, sillä satunnaista leikkiseuraa löytyi yhä. Kului vuosia ja tyttö kasvoi, kasvoi ja kasvoi. Ei hän osannut kuvitellakaan, että maailma on niin paska paikka elää.

Tuli neljäs vuosi ala-astetta ja tyttö ihastui. Poika ei välittänyt tytön painosta - ainakaan aluksi. Syntyi varhaismurkkuiän ihkudaaseurustelusuhde. Ja tyttö oli aivan lääpällään. Tämä "suhde" kesti yhteensä kaksi vuotta. Ujostelua, pusujen vaihtoja salassa toisilta ja söpöjä kirjeitä ja lahjoja. Ajan kuluessa tyttö kuitenkin huomasi pojan häpeävän tämän ulkomuotoa: lihava, muodoton, suorastaan ihrainen. Tyttö jätti pojan ja sanoi, että ei jaksa enää olla se jota hävetä. Hän vaipui pikku hiljaa masennukseen. Kaikki kaverit katosivat hänen ympäriltään poikakaverin menon myötä. Hän ei kuitenkaan laihduttanut. Minkä vitun takia? En minä tiedä. Ei oltaisi tässä jamassa, jos tyttö olisi tajunnut kaiken johtuvan hänen läskeistään.

Tultiin yläasteikään. Tyttö sai jatkuvaa palautetta pyöreydestään. Hän saattoi painaa jopa 80 kiloa, ylikin. Ja tyttö vain söi, söi murheeseen, söi välinpitämättömyyteen, söi koska ei ollut enää muutakaan. Ja tyttö vain lihoi. Terveydenhoitaja valitti hyllyen penkillään ja selittäen jotain terveellisestä ruokavaliosta ja kasvukäyristä. Mikä vitun oikeus sillä oli valittaa tällaisesta asiasta, kun itse valui tasaisena virtana penkkinsä molemmilta puolilta? Tyttö kuunteli tällaista koko yläasteen ajan - vaikka hän laihtuikin kasi- ja ysiluokkien aikoina.

Koko yläasteen ajan tyttö painui alemmas ja alemmas masennuksessaan, tiettyjen idioottien saattelemana. Pikku hiljaa hän alkoi pelätä sosiaalisia tilanteita. Mutta ei, kotona ei huomattu mitään. Uskottiin, että tytöllä oli kavereita, he vain olivat hieman etääntyneet tällä hetkellä. Ja ei, tyttö ei halunnut mennä puhumaan aikuisille. Ei häntä ymmärrettäisi. Ja sitä paitsi tyttö pelkäsi silmiin katsomista ja itkemistä toisten nähden. Mutta hän itki usein: välillä jopa joka ilta ja yö. Ja joka päivä hän etsi itsestään virheitä peilin avulla. Hän oli lihava, läski, laiska ja typerä. Hän itse oli syyllinen tilanteeseensa. Olisi vain lehmä laihduttanut silloin ajat sitten. Nyt se oli vaikeaa, sillä ei ollut ketään rohkaisemassa. Ei ollut enää motivaatiota, kun tyttö hädin tuskin halusi edes elää enää.

Ongelmat vain kasvoivat. Tyttö yritti laihduttaa monta kertaa, mutta koskaan hän ei onnistunut. Hän oli aina ollut se luokan läskein. Paino pysyi itsepintaisesti 70:n yläpuolella. Mikään ei auttanut.

Jatkuvan stressin, masennuksen ja erinäisten tunnekurimusten vuoksi tytön fyysinen kehitys häiriintyi jonkin verran. Esimerkiksi kuukautiset alkoivat melko myöhässä. (Plus hänen rintansa eivät ole tähänkään päivään mennessä alkaneet kehittyä rintojen näköisiksi.)

Yhdeksännellä luokalla tytön Elämään astui uusi toivonkipinä: tyttöystävä. Harmi vain, että tyttöystävä asui toisella puolella Suomea. Mutta tämä tyttöystävä ymmärsi tyttöä. He jakoivat monta ongelmaa keskenään. Olivat tiiviisti yhteyksissä kaikki ne kuusi kuukautta. Lopulta tyttö tajusi, ettei ole mitään järkeä jatkaa juttua, jolla ei ole tulevaisuutta. Hänen tunteensa kuolivat pikku hiljaa. Hän halusi heivata edes rakkauselämänsä pois netistä. Ja niin hän tekikin. Diagnosoimaton masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko vain kasvoivat. Lopulta tyttö ei uskaltanut käydä edes kaupassa, sillä hän pelkäsi kaikkien ilkeitä katseita ja maksutilannetta. Äidillekään ei voinut puhua, se ahdisti.

Nykyään tyttö elää nimeltämainitsemattomassa paikassa, yrittäen laihduttaa ja tulla reippaammaksi ja kauniimmaksi, löytää uusia toivonkipinöitä ja voittaa pelkonsa toisia ihmisiä kohtaan. Hän toivoo, että lukion alettua hän löytää parempia ystäviä - kuka ties vaikka joku poikakin olisi kasvanut ulos puberteetin, mahdottomien naisihanteiden ja asennevamman myrkyttämästä mielestään. Hän uskoo saavuttavansa jotain laihduttamisella. Ruoka on vihollinen, mutta siitä on pakko pitää kiinni. Pakkomielteinen viharakkaussuhde. Ei hän rakastaisi, jos vain kykenisi kieltäytymään. Ja hän vihaa sitä tunnetta, joka tulee heti nauttimisen jälkeen. Sitä tekee mieli tappaa itsensä, koska pitää olla sellainen vitun sikapossu. Lihava. Läski.

Miksen minäkin pystyisi vain nauttimaan ruoasta ja elämään huoleti, sulassa sovussa ruoan kanssa? En tiedä. Tällä hetkellä en pysty siihen. Laihtuminen kuittaisi kaikki ongelmani. Pystyisin vihdoin elämään niin kuin normaalit teinit. Itsetuntoni kohoaisi, joku saattaisi jopa tykätä, saisin ystäviä, jotka eivät häpeä minua painoni takia.

Ymmärtäkää tämä: olen viettänyt hyvin suuren osan elämääni paino-ongelmien parissa, josta KAIKKI tämä henkinen paska on kaiketi juontanut juurensa. En ole mikään teini-ikäinen angstikitisijä, jolla on pari ylimääräistä kiloa ja jotka vain tällä hetkellä tuntuvat liialta. Suunnilleen koko lapsuuteni on tuhlautunut näiden asioiden kanssa painimiseen. Ei minulla ole tulevaisuudessa mitään mukavaa mainittavaa lapsilleni ja lapsenlapsilleni itsestäni ja lapsuudestani (olettaen, että niitä koskaan teenkään). On vain ohi mennyt lapsuus, jonka vietin käydessäni taistelua oman itseni kanssa, tuloksitta.
Moni sanoo, ettei muuttaisi elämästään päivääkään. Suoraan sanottuna: minä muuttaisin vaikka ne kaikki, jos vain pystyisin.

Mitä tulee tämän päivän syömisiin... 100 g jauhelihakeittoa, kaksi vaniljarinkeliä (en ymmärrä mikä minuun meni) ja pari viinirypälettä. Ja vettä ja Coca Cola Zeroa. Kävin puolentoista tunnin lenkillä kaverin kanssa. Teen lihaskuntoa kunhan syötän koirat. Söin jäätelöä, mutta syljin kaiken pois sitten. Huuhtelin suun. Ei ole ylpeä olo.

Huomenna on punnituspäivä. Näyttäisipä vaaka joskus jotain muuta kuin 66 kg.

Vituttaa ja itkettää.

Karkkia ja melankoliaa

...Okei, en minä niin hirveästi syönyt. Mutta söin kuitenkin. Heräsin yhden-kahden maissa ja söin paistinpottuja (perunoita, makkaranpalasia ja kananmunaa) ehkäpä 50 g verran ja raejuustoa. Meinasin ottaa myös näkkäriä, mutta onneksi oli vielä vieraita, niin en kehdannut. Edes ne eiliset lenkin jälkeiset sortumanäkkärit eivät näkyneet painossa - itse asiassa se oli laskenut parisataa grammaa. Tosiaan, sorruin vielä lenkin jälkeen eilen syömään kolme siivua näkkäriä + kurkkua ja hieman margariinia. Läski minä.

Sitten mentiin pikkuveljen kanssa pyörällä marketeille etsimään sorbettia (en ole tähän mennessä löytänyt sitä Pirkan sorbettia yhdestäkään kaupasta - ja voin paljastaa, etten asu missään pienessä kaupungissa). Olin aivan varma, että pystyn kävelemään karkkihyllyn ohi ilman kiusauksia. No, tarttuihan sieltä sitten sellainen Malacon 250g mehukarkkipussi mukaan (290 kcal/100g). Ja Coca Cola Zeroa - pärjäsin peräti yhden päivän ilman sitä. :''D No, söin varmaan puolet siitä pussista, eli tuon 290 kcal. Käytiin kuitenkin kaverin kanssa lenkillä, joten kyllä kai ne varmaan kuluivat (sitä paitsi juoksin loppumatkan). TOSIN söin tässä äskettäin vielä muutaman karkin, mutta hyvällä tuurilla eivät jää ihroihin kummittelemaan. Pitäisi minun jo älytä, ettei minun pitäisi syödä minkään valtakunnan karkkeja. Ikinä.
Mielessäni on käynyt ajatus karkin pureskelusta ja pois sylkemisestä. Alan oikeasti pelätä kohta itseni puolesta. Mutta en aio enää perääntyä, kun olen alulle päässyt.

Tykkään siitä, että käsieni verisuonet ovat alkaneet paistaa läpi kunnolla. Tulee toisinaan hirveän lihava olo, jos ne eivät näy kunnolla. Luut ovat toinen asia, joista pidän. Niitä on kiva kosketella ja laskeskella ja... Höh, olisinpa yhtä hoikka kuin miltä näytän selinmakuuasennossa. Tämä maha on sietämätön.

Ajattelin vetäistä mehupaaston tässä jossain vaiheessa. Olen kuullut sellaisia menestystarinoita että... Sellainen painonlasku motivoisi takuulla. Onko kellään kokemuksia?

Kuume

Tai no, siltä ainakin tuntuu. Mittariimme ei ole luottaminen lainkaan (sen takia olen joutunut menemään monet kerrat kuumeisena kouluun, kunnes äiti totesi sen itsekin epäkuntoiseksi), joten en siihen aio tukeutua. Viime vuosien kaunat nostavat päätään... :D No, pärjään hyvin ilmankin. Mutta herätessä oli järkyttävä olo. En pystynyt puristamaan käsiä nyrkkiin, koska heikotti niin pirusti. Kävellessä päässä pyöri ja silmissä musteni. Kun yritin epätoivoisesti saada vaakaa pysymään nollalukemassa (tahdon toimivan digivaa'an), polvet ja reidet tärisivät hervottomasti. Oli niin helvetillinen nälkä, että siinä tilassa olisin voinut vannoa kuolevani minä hetkenä hyvänsä. Suorastaan huusin äidille, että anna ruokaa. No, minähän sitten söin.

• Paistettua lohta (nammmm~)
• Kokonaisen perunan
• Lohesta tehtyä kastiketta
• Kolme ruispalaleipää, joissa päällä Lättaa ja kurkkusiivuja
• Vettä
  

Yhteensä varmaan tsiljoona kaloria. :<

No, onneksi se olo meni tiehensä. Olin oikeasti ihan varma, että kuolen tai oksennan ihan justiinsa. Hyrr. Ei enää koskaan minulle sellaista oloa. Tänään on pakko syödä jotain iltapalaa, sillä en ihan oikeasti tahdo enää koskaan kokea tuollaista. En toivoisi tuollaista pahimmalle vihollisellenikaan.
No, kuumeinen olo jäi. En ole tarkistanut kuumeen määrää, mutten kyllä luota meidän surkeaan sata vuotta vanhaan mittariimme. Nukuin aterian jälkeen ainakin kolme tuntia. Heräsin lievään hikoiluun ja käskyyn viedä koirat ja niiden vesi häkkiin. Yritin huutaa, että olen varmasti kipeä, mutta eihän se mitään auttanut. No, veinpä ne koirat sitten.

Mutta tänään on ihan oikeasti pakko raahata perseensä pihalle ja lähteä ainakin yhdelle lenkille. Pakko kuluttaa edes jotain noista kertyneistä kaloreista. Sen minkä vain irti saa. Oksettava, hyllyvä, turvonnut ja läski olo. Melkein yhtä paha, kuin se heikottava olo.
Olen hieman laihtunut, puoli kiloa. Tekee siis 66 kg tasan. Ihan kiva, mutta en ole vielä likimainkaan tyytyväinen. 50-55 kiloa, sinne tähtään. Huolimatta mistään painoindekseistä tuolloin. Tahdon olla niin hoikka, ettei kellään ole enää oikeutta sanoa minua lihavaksi.

Tuon kuvan tyttö on täydellinen. Minullekin tuollainen kroppa. ♥

Puolet minusta

Sanot, että sä et kuolemaa pelkää
Leijut ilmassa, kun jalat lyö tyhjää
Taivas sinut korjaa, rikki tänne jään

Little high little low! :> En ole päässyt aikaisemmin kirjoittamaan, kun Blogger on päättänyt vittuilla oikein olan takaa. En edes ole päässyt lukemaan vakkariblogejani. Pah. No, nyt sitten kirjoitan.

Tänään ruoka-liikuntasuhde on kohdillaan. Ei kaduta oikeastaan mikään. Olen syönyt kaksi kertaa, ensimmäisen kerran aamupäivällä puoli yhdentoista maissa. Söin palasen sitä Vaasan ruispalaleipää, ja päälle pistin tuorekurkkua (= 60 kcal + yhdeksän superohuen kurkkuviipaleen olemattomat kalorimäärät). Ja tankkasin vettä 0,8 l. Istuin koneelle ja juutuin siihen. Kävin välillä syömässä italianpataa (= karkeasti arvioituna n. 150 kcal, söin aika paljon) ja tankkasin vettä. Ai niin juu ja vedin loput Coca Cola Zerostani pieninä annoksina pitkin päivää (addiktio, mutta onneksi vähäkalorinen). Neljän aikaan raahasin perseeni ulos ja pyöräilin kauppaan ostamaan hammasharjan, vanulappuja kasvojen puhdistusta varten sekä Coca Cola Zero -pullon (SUPRISE XD). Kamalaan vastatuuleen. Matkat yhteensä 5,8 kilometriä, hyvin ripeää vauhtia ja helvetinmoiseen vastatuuleen. Kai se nyt jotain kuluttaa? En uskalla heittää arviota.
No, sitten taas laiskistuin pariksi tunniksi. Kuuden aikaan soitin kaverilleni ja kysyin häntä mukaan lenkille. Koska hän on ainoa kavereistani, joka jaksaa kuunnella painonpudotushössötystäni, hän lähti mukaan ilomielin (on itsekin laihiksella). Kierrettiin siinä aika mukava lenkki, sama kuin mitä eilen kiersin koiran kanssa. Ja siitähän tuli se n. -280 kcal. Että eiköhän siinä miinuksille päästy.

Kun tulin sieltä kotiin, punnitsin vaa'alla pikku lautaselle 14 vihreää, kivetöntä viinirypälettä (50g = n. 30 kcal?) itselleni palkinnoksi. Äitini kaveri pysäytti minut kesken matkaani suihkuun ja sanoi, että olen selvästi laihtunut todella paljon. Se lämmitti mieltä, vaikka kehujana olikin äidin keski-iän ylittänyt hössöttäjätätitoveri. Oikeasti. Hän kysyi laihdutusvinkkejä, mutta koki sitten minun keinojeni olevan ylivoimaisen vaikeita itselleen. :D Tuntui paljon paremmalta vetää ne viinirypäleet alas, kehuja saaneena. Äitikin oli ylpeä minusta. Kuulin sivukorvalla, kuinka hän sanoi minun paiskivan kovasti töitä laihtumiseni eteen (kunpa vain tietäisitte...). Olin hetken aikaa ylpeä ja onnellinen. Tosin nyt vituttaa, että menin syömään ne viinirypäleet. Vielä on vatsalihasharjoitukset ja muut tällaiset jäljellä tämän päivän ohjelmassani.

Outoja obsessioitani ja pikkutietoa I (näitä tulee siis ehkä lisää joskus)

- Peseytyminen. Joka päivä pakko peseytyä kunnolla, tai alkaa ahdistaa vietävästi. Etenkin käsien jynssäys on älytön pinttymä. Tulee aina välillä mieletön tarve päästä pesemään kädet, tai menee keskittymiskyky ja kavereilta hermot, kun jään hokemaan käsienpesutarvettani pitkäksi aikaa.

- Hiusten pörröttäminen. Tiedätte kai. Nämä ovat jo sen verran pitkät, etteivät meinaa pysyä epälintallaan sitten millään. Joskus käsken kavereitakin pörröttämään, koska se tuntuu kivalta, kun toinen ihminen tekee sen.

- Pakko päästä vessasta ulos, ennen kuin lakkaa kohisemasta vessan vetämisen jälkeen.

- Jos kävelen kivetyksellä, en yleensä astu saumakohtiin. Sama homma myös esimerkiksi silloin, kun vaihtuu kivetyksen väri raidoittain tms. Sama homma myös puiden ynnä muiden tuollaisten varjojen kanssa, jotka muodostuvat maahan. "Hypin" niiden yli tavallaan.

- "Entä jos" -ajattelu. Puut kaatuvat päälle, tuo auto tuolla ajaakin yli, tuo täti tuossa alkaa vetämään moonwalkkia ohitettuaan tuon papparaisen... Vain taivas on rajana. Eikä itse asiassa melkeinpä sekään.

- Piirtäminen. Käteen, pöytään, kouluvihkoon, kirjan nurkkaan...

- Järkyttävä myötähäpeä esimerkiksi jonkun TV-sarjan hahmoja kohtaan. En yksinkertaisesti pysty katsomaan sellaista kohtausta, jossa tapahtuu jonkun hahmon kannalta jotain todella noloa tai jotain muuta sellaista. Kädet, jalat, joku kirja, silmien eteen. Tai katse muuten vaan johonkin muualle. Korvat tukkoon. En kestä katsella.

- Musiikki. Aivan.

- Etsin asioista tietynlaisia säännönmukaisuuksia. Aina. Vaikkapa joku toistuva numero, tai asioita yhdistävä tekijä.

- Nivelten naksuttelu. Sormet, polvet, varpaat, nilkat, selkä, niska, ranteet... (Olen tosin onnistunut lopettamaan niskan, selän ja ranteiden naksuttelun ♥)

- Likojen kaivelu kynsien alta.

- Lasken asioita. Esimerkiksi ruskeita täpliä puuseinästä. Pahimmassa tapauksessa jään väkertämään niiden tummanruskeiden viivojen kanssa. Se on ärsyttävä tapa.

- Hiusten näpertely. Koskaan ne eivät ole tarpeeksi hyvässä asennossa.

- Ylähuulella nenänpäähän koskeminen. Ja nuuskutus. Haisee kivalle.

- Kulmakarvojen vääntely. Vaikken osaa.

- Päteminen. Haluan tuntea olevani fiksumpi, kuin joku muu. Kuullostaa kamalalta, ja sitä se kai onkin. Saan hirveää tyydytystä siitä, että saan olla oikeassa (omasta mielestäni).

- Toisista ihmisistä virheiden etsiminen. Ja minähän olen tunnetusti täydellinen. Myös asioista. Saatan 'kaverini' raivon partaalle pelkästään valittamalla jostain pikkuisesta asiasta. "Miksi tuossa on graffitti, se ei sovi sinne? Miksi tuon mainostaulun nurkka on vääntynyt? Miksi tuolla on ryppy? Miksi tuossa mainoksessa on tuhat ja yksi kielioppivirhettä? Miksi radio-, ja TV-mainoksissa ei koskaan ole ketään muuta mainosäänenä?" Yms. Sekä tämä surullisen kuuluisa "Arvaapa mikä mua häirittee?"

- Kun olen huoneessani, ovi on aina kiinni.

- Kun menen suihkuun, suihkuhuoneen ovi on AINA kiinni. Näköni on yhtä hyvä, kuin myyrällä, joten näen aina suihkuverhon takaa kurkistaessani peilistä jonkun epämääräisen mustan möntin. Se on kammottavaa. Siksi ovi kiinni, etten näe sitä peiliä.

- Aina, kun menen suihkuhuoneemme (tai jonkun muun) vessaan, seuraa aluksi hirveä tarkistuskierros, ettei missään näy valvontakameroita.

- Yritän saada itseni näkemään jotain tiettyä unta, mutta se ei koskaan toimi, mikä on raivostuttavaa. En ikinä muista soittaa Narutolle, vaikka kuinka yritän jankuttaa siitä itselleni nukkumaan mennessäni. Ottaa päähän, kun sitä ei koskaan muista.

- Hirveä himo nähdä ihmisten voimakkaita reaktioita. Järkyttyneitä, yllättyneitä ilmeitä! Petyn kamalasti, jos minun mielestäni voimakkaasti reagoitavaan asiaan ei reagoidakaan voimakkaasti, vaan suhtaudutaan malliin 'jaa-a, selvä' tai 'ai niin joo, tuo'.

- Vihaan sanaa 'jaa'. Ihan järkyttävän ärsyttävä sana.

- Mielellään mahdollisimman paljon valoja päällä, kun olen yksin. Rauhoittaa tosin hieman, jos koirani on läsnä.

- Ilmeilen piirtäessäni ja katsoessani TV-ohjelmia tai elokuvia - kun olen yksin. En muuten. Jos ilmeilen, pistän kädet kasvojen eteen, etteivät muut näe. Silti kyttään porukalla tällaisia katsottaessa toisten ilmeitä ja pidän kädet oman naamani tiellä.

- Pienin mm. jäätelötikut mahdollisimman pieniin osiin.

- Yritän venyä mitä oudoimpiin asentoihin esim. ollessani sohvalla.

- Alan aina pakonomaisesti räplätä jotain asiaa/esinettä puhuessani. Elehdin myös käsilläni ja ääntelen typerästi (ääniefektit yms).

- Minulla on valtava addiktio Coca Cola Zeroon. Melkein kuin alkoholistilla alkoholiin.

- Jos listaan tällaisia, näitä kohtia pitää tulla tasaluku. Eli nyt pitää lopettaa, vaikka olisikin vielä vaikka mitä listattavana.

Muuten, olen ajatellut pistää tänne kuvia ruhostani, vaikka muille ja itselleni varoitukseksi tai sitten vertailtavaksi myöhempää varten. Kehtaisinkohan...

Mikä muuten olisi teistä hyvä tasauspäivä? Siis sellainen, että söisi vähintään sen 1000 kaloria? Säästöliekin poissa pitämiseksi? Itse olen ajatellut torstaita, koska se on keskellä viikkoa, mutta toisaalta perjantai on punnituspäivä ja... :s Vai voisiko se olla itse perjantai, punnituspäivä?? Olisiko hyvä idea? Toimiiko tällaisen päivän pitäminen ylipäätäänsä? Kokemuksiaaa!

Rakastan muuten Stellan biisejä. ♥

V niin kuin vitutuslenkki

Niin. Lue otsikko. Äiti alkoi valittaa, kun olen lojunut taas koko päivän koneella lukemassa pro ana -blogeja ja angstaamassa, eikä meinannut jättää minua rauhaan. Aikani kuunneltuani ja kiljuttua "joo joo, kohta" -tyyppisiä selityksiä valjastin koirani ja painuin pihalle. Ai joo kyllä, on minulla koira. En kerro nimeä, en kerro rotua (tiedätte kai, miksi). Se ei ole tottunut lenkkeilemään, sillä meillä on koirille oma ulkotarha ja iso piha, joista ne saavat tarpeeksi liikuntaa. Silloin tällöin otan sen kuitenkin mukaan lenkille.
Kerronpa tässä muuan pari helvetin ärsyttävää piirrettä koirassani: 1) se vetää kuin riivattu ja painaa 30-40 kiloa, päätelkää syy vitutukseen ja 2) haukkuu hullun lailla jokaisen koiran (joskus jopa miehen tai lastenvaunujen, joita se kuulee koiraksi) vastaan tullessa. En ole näiden lähes kuuden vuoden kuluessa saanut kitkettyä näitä siitä pois, ja kaiken lisäksi siinä on rotuja, joilla on kova vahti- ja metsästysvietti sekä luonnostaan taipumus kovaan vetämiseen ja kovapäisyyteen.
Ja luonnollisesti lenkkireittimme oli täynnä lenkkeileviä keski-ikäisiä eukkoja koirineen. Maksimaalinen vitutus läheni multihuipennustaan. Onneksi oli mp3-soitin mukana, enkä joutunut kuuntelemaan niiden eukkojen peräänhuuteluita.
Kiersimme suhteellisen pitkän lenkin, laskin mp3-soittimessa silloin soimien biisien perusteella, että siihen meni sellaiset 1 h 10 min. Pitää myös ottaa huomioon, että kävelin suurimman osan erittäin ripeästi (kaikkien mp3-soittimet eivät ole täynnä jotain limudiskoista tuttuja hitaita, juu nou). Olisikohan noin -280 kcal. Meinasi kunto loppua, kun veti sellaista melkein pystysuoraa mäkeä ylös vastakkaiseen suuntaan vetävän koiran kanssa Maneaterin tahdissa. Usch.

Kun tulin lenkiltä, painuin suoraan suihkuun. Jollain sairaalla tavalla pidin siitä, kun metallikettinki puristui valtavalla voimalla nyrkkini ympärille. Tällä hetkellä on kovan työn takana, että saan pidettyä oikeaa kättäni kymmentä sekuntia pidempään ylhäällä. Jalatkin tuntuvat melko voipuneilta. Noh, ehkäpä se kannatti. Kostin sekä itselleni että äidilleni itseni kautta.

Huomenna on pakko käydä pidemmällä lenkillä.

PS: Anteeksi, tämä on jo kolmas postaus tälle päivälle. :(

Laiskuus

Anteeksi, kun kirjoitan useamman kerran päivässä.

11% (2/19) - Ulospäinsuuntautuneisuus

Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.

30% (6/20) - Psykoottisuus

Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.

100% (23/23) - Neuroottisuus

Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.

13% (3/24) - Valheasteikko

Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.

Eysenckin persoonallisuuskysely

Tehkää tekin tuo, jos ette ole vielä tehneet. Aika mielenkiintoinen.

Miksi tänään on niin vaikeaa lähteä lenkille? Jalat tuntuvat heikoilta ja väsyttää niin maan perhanasti. Tekisi mieli vain jäädä sängylle makaamaan marttyyrina, valittaa ja vaikeroida. Lukea toisten blogeja onnistumisesta, ehkä jopa pahemmasta epäonnistumisesta kuin minulla. Tuntuu vain, ettei pysty. Ei pysty tänään. Huomenna heitän kunnon lenkin ja lihaskunto-ohjelman. Tänään kuuntelen hyvää musiikkia ja luen kuinka toiset raatavat niska limassa - ja onnistuvat.

Koska en jaksa tehdä tänään mitään, päätin olla jaksamatta syödäkään. Mitä hittoa se sitten olisi, jos ei lenkille jaksa persettään raahata, mutta jääkaapille jaksaa? Riittää tällainen vitun itsepetos ja ollaan sitten sataprosenttisen laiskoja. Miksi minä söisin, kun en jaksa liikkuakaan?

Tänään olen syönyt vain pakollisen ruoan, jonka otin mahdollisimman pienelle lautaselle. Syön pieneltä lautaselta, jotta minun ei tarvitsisi potea niin kamalaa morkkista joka kerta, kun syön. Silti tuntuu, että söin liian paljon. Makaronia, jauhelihaa ja kasviksia sekaisin. Ja salaattia. Se oli todella hyvää. Pieni lautaseni oli täynnä, aivan kukkuroillaan. Hiemanko ärsytti. Mutta se oli niin hyvää. Vettä olen tähän mennessä juonut litran, ja "vähän" Coca Cola Zeroa (= noin puoli litraa?). Yritän vääntää vielä toisenkin litran sitä vettä, jotta saisin edes vähän kaloreita paukkumaan sillä kylmällä vedellä. Ja se edistää aineenvaihduntaakin kivasti. Mutta ruokaan en koske enää tänään. Täytyy vain toivoa, että peruskulutus auttaa edes hieman.

Haluaisin niin saada kohtalontovereita meselistalleni. Nuo ihmiset tuolla eivät ymmärrä minua. Eivät lainkaan. Tahdon jonkun, joka ymmärtää. Jonkun, jonka kanssa voi puhua näistä asioista ilman, että saisin vaihdossa metrikaupalla moraalisaarnaa ja lähetteen jonnekin, minne aurinko ei paista. Kiitos ymmärryksestä, kiitos niin maan perkeleesti.
Ja minunko piti jossain vaiheessa lakota kiroilusta?

Jos nyt edes lihasliikkeitä jaksaisi tehdä, niin saisi edes jotain aikaansaamisen tunnetta aikaiseksi.

Miksi minä?