Kuolen varmaan kohta

En kestä tätä makeannälkää! En kerta kaikkiaan kestä! Olen koko viikon kuolannut kaikenlaisen suklaapitoisen perään, enkä saa sitä mielestäni. Ja muutenkin tekee mieli ihan kaikkea ihanan makuista - mutta saamarin epäterveellistä ja kaloripitoista! Pullaa, donitseja, pasteijoita, karkkia - SUKLAATA. Ihan missä muodossa tahansa! Kaikki minulle! Auttakaa nyt herranjestas. Menen kohta ostamaan itselleni kilon suklaata ja sitten vetäisen ne kerralla jätteisoon hyllyvään napaani. Ääntä kohti kaikki vaan. Kaikki on niin pilalla. Levällään kuin meikäläisen perse. En tajua mikä vitun yliote ruoalla on minusta. Kun minä haluaisin itse olla se, jolla on yliote ruoasta. Haluan olla ruoasta riippumaton ja LAIHTUA. Mutta kun ei vittu onnistu. Ajattelen ruokaa 99% valveillaoloajastani. En kestä enää. Haluan vain ahmia tämän tunteen pois. Ahmia ja sitten hankkiutua morkkiksesta jotenkin eroon. Oksentamalla? En pysty siihenkään. Olen osaamaton, pelkuri, ihmisperse. En pysty mihinkään. En osaa mitään. JA MISSÄ VITUSSA SITÄ PIRKAN PALJON PUHUTTUA SORBETTIA MYYDÄÄN? VITTU SOIKOON.

Minä TIEDÄN, että suhteeni ruokaan on kaikkea muuta kuin terve. En pysty syömään mitään ilman, että mietin kaloreita ja ettei perässä seuraisi salakavala, mutta kuitenkin vuorenvarma morkkis. Minulle ei olla diagnosoitu mitään, mutta ehkä oltaisiin voitu jos olisin mennyt puhumaan. Tai jotain.

Kerronpa teille tässä välissä kivan, pienen tarinan.

Olipa kerran pieni tyttö, joka ei ollut koskaan hoikka - ei edes pienenä. Hän meni esikouluun, jossa hänellä kuitenkin oli kavereita (lähinnä poikia). Esikoulun jälkeen tyttö aloitti ekalla luokalla. Hänellä oli pyöreät kasvot ja lapsenomaiset piirteet muutenkin. Ei hän osannut itsestään murehtia, sillä satunnaista leikkiseuraa löytyi yhä. Kului vuosia ja tyttö kasvoi, kasvoi ja kasvoi. Ei hän osannut kuvitellakaan, että maailma on niin paska paikka elää.

Tuli neljäs vuosi ala-astetta ja tyttö ihastui. Poika ei välittänyt tytön painosta - ainakaan aluksi. Syntyi varhaismurkkuiän ihkudaaseurustelusuhde. Ja tyttö oli aivan lääpällään. Tämä "suhde" kesti yhteensä kaksi vuotta. Ujostelua, pusujen vaihtoja salassa toisilta ja söpöjä kirjeitä ja lahjoja. Ajan kuluessa tyttö kuitenkin huomasi pojan häpeävän tämän ulkomuotoa: lihava, muodoton, suorastaan ihrainen. Tyttö jätti pojan ja sanoi, että ei jaksa enää olla se jota hävetä. Hän vaipui pikku hiljaa masennukseen. Kaikki kaverit katosivat hänen ympäriltään poikakaverin menon myötä. Hän ei kuitenkaan laihduttanut. Minkä vitun takia? En minä tiedä. Ei oltaisi tässä jamassa, jos tyttö olisi tajunnut kaiken johtuvan hänen läskeistään.

Tultiin yläasteikään. Tyttö sai jatkuvaa palautetta pyöreydestään. Hän saattoi painaa jopa 80 kiloa, ylikin. Ja tyttö vain söi, söi murheeseen, söi välinpitämättömyyteen, söi koska ei ollut enää muutakaan. Ja tyttö vain lihoi. Terveydenhoitaja valitti hyllyen penkillään ja selittäen jotain terveellisestä ruokavaliosta ja kasvukäyristä. Mikä vitun oikeus sillä oli valittaa tällaisesta asiasta, kun itse valui tasaisena virtana penkkinsä molemmilta puolilta? Tyttö kuunteli tällaista koko yläasteen ajan - vaikka hän laihtuikin kasi- ja ysiluokkien aikoina.

Koko yläasteen ajan tyttö painui alemmas ja alemmas masennuksessaan, tiettyjen idioottien saattelemana. Pikku hiljaa hän alkoi pelätä sosiaalisia tilanteita. Mutta ei, kotona ei huomattu mitään. Uskottiin, että tytöllä oli kavereita, he vain olivat hieman etääntyneet tällä hetkellä. Ja ei, tyttö ei halunnut mennä puhumaan aikuisille. Ei häntä ymmärrettäisi. Ja sitä paitsi tyttö pelkäsi silmiin katsomista ja itkemistä toisten nähden. Mutta hän itki usein: välillä jopa joka ilta ja yö. Ja joka päivä hän etsi itsestään virheitä peilin avulla. Hän oli lihava, läski, laiska ja typerä. Hän itse oli syyllinen tilanteeseensa. Olisi vain lehmä laihduttanut silloin ajat sitten. Nyt se oli vaikeaa, sillä ei ollut ketään rohkaisemassa. Ei ollut enää motivaatiota, kun tyttö hädin tuskin halusi edes elää enää.

Ongelmat vain kasvoivat. Tyttö yritti laihduttaa monta kertaa, mutta koskaan hän ei onnistunut. Hän oli aina ollut se luokan läskein. Paino pysyi itsepintaisesti 70:n yläpuolella. Mikään ei auttanut.

Jatkuvan stressin, masennuksen ja erinäisten tunnekurimusten vuoksi tytön fyysinen kehitys häiriintyi jonkin verran. Esimerkiksi kuukautiset alkoivat melko myöhässä. (Plus hänen rintansa eivät ole tähänkään päivään mennessä alkaneet kehittyä rintojen näköisiksi.)

Yhdeksännellä luokalla tytön Elämään astui uusi toivonkipinä: tyttöystävä. Harmi vain, että tyttöystävä asui toisella puolella Suomea. Mutta tämä tyttöystävä ymmärsi tyttöä. He jakoivat monta ongelmaa keskenään. Olivat tiiviisti yhteyksissä kaikki ne kuusi kuukautta. Lopulta tyttö tajusi, ettei ole mitään järkeä jatkaa juttua, jolla ei ole tulevaisuutta. Hänen tunteensa kuolivat pikku hiljaa. Hän halusi heivata edes rakkauselämänsä pois netistä. Ja niin hän tekikin. Diagnosoimaton masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko vain kasvoivat. Lopulta tyttö ei uskaltanut käydä edes kaupassa, sillä hän pelkäsi kaikkien ilkeitä katseita ja maksutilannetta. Äidillekään ei voinut puhua, se ahdisti.

Nykyään tyttö elää nimeltämainitsemattomassa paikassa, yrittäen laihduttaa ja tulla reippaammaksi ja kauniimmaksi, löytää uusia toivonkipinöitä ja voittaa pelkonsa toisia ihmisiä kohtaan. Hän toivoo, että lukion alettua hän löytää parempia ystäviä - kuka ties vaikka joku poikakin olisi kasvanut ulos puberteetin, mahdottomien naisihanteiden ja asennevamman myrkyttämästä mielestään. Hän uskoo saavuttavansa jotain laihduttamisella. Ruoka on vihollinen, mutta siitä on pakko pitää kiinni. Pakkomielteinen viharakkaussuhde. Ei hän rakastaisi, jos vain kykenisi kieltäytymään. Ja hän vihaa sitä tunnetta, joka tulee heti nauttimisen jälkeen. Sitä tekee mieli tappaa itsensä, koska pitää olla sellainen vitun sikapossu. Lihava. Läski.

Miksen minäkin pystyisi vain nauttimaan ruoasta ja elämään huoleti, sulassa sovussa ruoan kanssa? En tiedä. Tällä hetkellä en pysty siihen. Laihtuminen kuittaisi kaikki ongelmani. Pystyisin vihdoin elämään niin kuin normaalit teinit. Itsetuntoni kohoaisi, joku saattaisi jopa tykätä, saisin ystäviä, jotka eivät häpeä minua painoni takia.

Ymmärtäkää tämä: olen viettänyt hyvin suuren osan elämääni paino-ongelmien parissa, josta KAIKKI tämä henkinen paska on kaiketi juontanut juurensa. En ole mikään teini-ikäinen angstikitisijä, jolla on pari ylimääräistä kiloa ja jotka vain tällä hetkellä tuntuvat liialta. Suunnilleen koko lapsuuteni on tuhlautunut näiden asioiden kanssa painimiseen. Ei minulla ole tulevaisuudessa mitään mukavaa mainittavaa lapsilleni ja lapsenlapsilleni itsestäni ja lapsuudestani (olettaen, että niitä koskaan teenkään). On vain ohi mennyt lapsuus, jonka vietin käydessäni taistelua oman itseni kanssa, tuloksitta.
Moni sanoo, ettei muuttaisi elämästään päivääkään. Suoraan sanottuna: minä muuttaisin vaikka ne kaikki, jos vain pystyisin.

Mitä tulee tämän päivän syömisiin... 100 g jauhelihakeittoa, kaksi vaniljarinkeliä (en ymmärrä mikä minuun meni) ja pari viinirypälettä. Ja vettä ja Coca Cola Zeroa. Kävin puolentoista tunnin lenkillä kaverin kanssa. Teen lihaskuntoa kunhan syötän koirat. Söin jäätelöä, mutta syljin kaiken pois sitten. Huuhtelin suun. Ei ole ylpeä olo.

Huomenna on punnituspäivä. Näyttäisipä vaaka joskus jotain muuta kuin 66 kg.

Vituttaa ja itkettää.